Mua yököttää ajatus siitä, että siinä se syöpä nyt on. Tuossa jalassa. Että siellä on jotain ylimääräistä, enkä mä voi itse omin keinoin tehdä sille mitään. Ja voi olla, että siinä voi mennä vielä päiviä tai jopa viikkoja, että sille tehdään jotain. Tällä hetkellä mä vihaan joka ikistä viittä miljardia luomea mun kropassa. Mun puolesta ne voisivat samalla nyppiä joka ikisen hel**ttiin, kun leikkaukseen ryhdytään...

Mua suututtaa, että multa on otettu pois huolettomuus. Tai onhan ihmisellä varmaan aina jotain huolia. Kuitenkin aika harvat joutuvat miettimään realistista kuoleman mahdollisuutta vähän reilu kolmekymppisinä. Ärsyttävää.

Oli kuitenkin hyvä veto mennä takaisin töihin jo eilen. Onneksi olen tosi hyvä erottelemaan työ- ja koti-asiat, joten kun kävelin toimistoon sisään, en seuraavaan kahdeksaan tuntiin ollut kovinkaan sairas. Oli todella mukavaa saada jotain muuta ajateltavaa. Toisaalta oli tosi hämäävää unohtaa koko asia siten, että siinä vaiheessa kun sen taas muisti, kaikki tuntui taas hetken aikaa unelta....