Parin viikon takaisen lääkärikäynnin jälkeen elämä on normalisoitunut merkittävästi. Sen jälkeen kun kirurgi painokkaasti sanoi, että en tule kuolemaan tähän melanoomaan, olen elänyt ihan tavallista, iloista ja kohtalaisen huoletonta elämää. En ole aivan varma, mutta musta tuntuu, että on saattanut mennä jopa kokonaisia päiviä, etten ole muistanut ajatella koko melanoomaa.

Omalla tavallaan voisi luulla, että tilanne olisi siis aivan ihanteellinen. Että olen saanut palata takaisin siihen omaan elämäntapaani ennen diagnoosia. Tosi outoa on kuitenkin se, että silloin kun muistan ajatella sairautta, koen samaan aikaan myös huonoa omatuntoa siitä, että en ole muistanut koko ajan ajatella sitä 10 pinnan mahdollisuutta kuolemaan. Etten ole muistanut pelätä sitä, että on mahdollista, että syöpä on ainakin vähän päässyt leviämään imusolmukkeisiin. Mä en voi ymmärtää, mistä se huono omatunto nyt tulee. Eikö se ole aivan mahtavaa, etten ole tajunnut synkistellä enää koko aikaa?

Parin viikon takaisen lääkärikäynnin jälkeen mitään edistystä ei ole tapahtunut. Vaikka kirurgi kertoi, että mulle soitetaan jatkotoimista nyt viime viikon perjantaina, en ole edelleenkään kuullut sairaalasta mitään. Soitin poliklinikalle tänään tiedustellakseni asiaa itse, mutta mun tiedoissa ei vielä näkynyt mitään varattuja toimenpiteitä. Parin viikon sisään pitäisi kuitenkin tapahtua jo jotain, ja vähän kärsimättömänä ihmisenä haluaisin jo tietää, että selviänkö pelkällä päiväkirurgialla vai joudunko nukutusleikkaukseen. Mutta täti luurin toisessa päässä rauhoitteli, että mun kanssa samanlaisia potilaita on poliklinikalla pilvin pimein, ja jos ei ensi viikon maanantaihin mennessä ole jotain kuulunut, niin sitten on aiheellista taas ottaa yhteyttä sinne päin.

Joten asettelen jäitä hattuun ja keskityn suunnittelemaan ensi viikonlopun pitkää viikonloppua Belgiassa. Tää reissu tulee niin loistavaan saumaan. Tekee niin hyvää päästä vähän tuulettamaan itseään tän rankan syksyn jälkeen.