Olen tainnuut saavuttaa kaikkien mahdollisten pelkojen kulminaatiopisteen ja siinä pisteessä on vaikea hengittää. Kaikkein päällimmäisenä on tietysti kuolettavan melanooman löytymisen pelko. Tällä hetkellä lasken päiviä ja melkeimpä tunteja siihen, kun koepalavastaukset tulevat.

Tähän pelkoon liittyy tietysti läheisesti pelko siitä, että joutuisin jättämään mieheni yksin tähän maailmaan. Ja pelko siitä, etten näkisi tammikuussa syntyvän sisarentyttäreni kasvamista. Tähän päälle kun vielä lisätään pelko siitä, etten itse koskaan saa lasta sekä pelko siitä, ettei äidin kolmaskaan tänä vuonna tehty leikkaus onnistu, niin 3000 kilon betonikuorma rintalastan päällä on valmis.

Järki-ihmiset tietysti tässä kohtaa heristelevät sormiaan ja sanovat, ettei tuollaisia kannata ajatella. Ettei kannata lietsoa kauhua ennen kuin tietää, mikä asian laita oikeasti on. En mäkään tietysti koko ajan näitä asioita ajattele, mutta kun itse on tässä tilanteessa, on näitä vaikea olla myös ajattelematta.

Miksi mun elämän pitää mennä just näin? Ja miksi ihmeessä kaiken piti kasaantua juuri tähän yhteen vuoteen?

Yksitoista päivää koepalavastausten saapumiseen. Ja edellisestä kerrasta oppineena tiedän, että jos jotain pahaa löytyy, voi puhelin soida jo joskus ensi viikon lopulla....