Katselin juuri aikaisempia kirjoituksiani ja havahduin - vasta kuukausi on mennyt siitä, kun sain diagnoosin melanoomasta. Uskomatonta. Todennäköisesti tämä on ollut yksi elämäni pisimpiä kuukausia.

Leikkaus oli tänään. Sain sairaalasta hieman yllättäen puhelun maanantaina kesken viikonloppumatkamme. Puhelimessa hoitaja kertoi, että minulle olisi aika tälle päivälle. Kun jossain edellisessä kirjoituksessa tunsin positiivisia tunteita terveydenhoitoa kohtaan, otettiin tässä kohtaa hieman takapakkia; hoitaja aloitti puhelun kertomalla epäilyksistään, ettei kukaan ollut varmaan kertonut vielä minulle, että hoitoni on siirretty toiseen sairaalaan. Oli siis käynyt vähän niin, kuten viime viikolla jo epäilin; hoitoa oli kyllä suunniteltu, mutta häntä, jota asia kaikista eniten kiinnostaisi, ei oltu muistettu informoida asioiden kulusta...

Mutta ehkäpä tässä kohtaa oli kuitenkin pääasia, että pääsin leikkaukseen nopeasti ilman lisäannosta piinaavasta odotuksesta. Alkutietojen mukaan ylimääräiset kudokset piti vain nipsaista pois ja elon piti jatkua yhden sairaslomapäivän jälkeen normaalisti. Paikan päällä kuitenkin ilmeni, että leikkauskohtaan pitää siirtää ihoa, ja niinpä tällä hetkellä köllin sohvalla kahden kipeän haavan kanssa. Lääkärin mukaan saan puolentoista viikon sairasloman aikana liikkua ainoastaan bermudan kolmiossa, jonka muodostavat sohva, kylppäri ja jääkaappi. Jännä nähdä, minkälainen mökkihöperyys tässä ehtii iskemään...

Huomasin leikkauksen jälkeen, että olin niin keskittynyt tämän etapin saavuttamiseen, että en ollut muistanut ajatella tämän jälkeen tapahtuvia asioita. Parin viikon päästä leikataan taas lisää luomia ja tämän päiväisestäkin leikkauksesta lähtevät näytteet tutkittavaksi. Pikkuhiljaa alkaa päässä hiippailla ajatuksia ja pelkoja siitä, että melanoomaa löytyy aina vain lisää. Ehkä joku poistettavista luomista onkin sellainen, jossa sitä on ollut jo pidemmän aikaa, enkä vain ole tajunnut sen muutoksia. Ehkä en toisella kertaa olekaan niin onnekas, että syöpä ei ole ehtinyt mennä liian syvälle.

Tässä kohtaa ei kuitenkaan auta laittaa päätä enää puskaan. On vain jostain kaivettava se rohkeus kohdata asiat sellaisina kuin ne tulevat vastaan. Ja löydettävä aseet pelkojen karkottamiseksi. Mistäköhän nämä saisi käsiinsä?