Sain tällä viikolla postia sairaalasta. Kirjekuori sisälsi luomikuvaus-CD:n, jossa oli kaikki 117 kuvaa, joita musta otettiin marraskuun lopussa.

Olen nyt parina päivänä ottanut kuviin tuntumaa ja todennut, että kokoelma on mulle erittäin hyvä työkalu tilanteen kehityksen seurantaa varten. Tämän lisäksi kuvat ovat herättäneet mussa ajatuksia, jotka eivät suoranaisesti liity itse sairauteen tai siitä toipumiseen.

Noiden 117 kuvan joukossa on paljon kuvia ihan vain pelkistä nahkapaloista, joissa on luomia. Sellaisia kuvia, joista ei tunnista, kenestä on kysymys. Mutta kuvissa oli myös yllättävän paljon kuvia tunnistettavia kuvia minusta. Eri puolelta, eri asennoissa, ilman vaatteita. Vaikka kuvissa oli reippaasti ihokarvoja, leikkaushaavoja, arpia, eripari ruumiinosia ja kaikkea muuta, mitä pidämme itsessämme epämiellyttävänä ja peiteltävänä, kuvat tekivät muhun alkujärkytyksen jälkeen vaikutuksen. Ne olivat niin rehellisiä ja aitoja. Ja niin mun näköisiä.

On harvoin tällaisia tilanteita, joissa mua on kuvattu siten, ettei ole tarvinnut poseerata tai tilanteessa, jossa ei ole tapahtumassa mitään huippua. Luomikuvia ottava valokuvaaja tuskin pyrki ottamaan mitään taidevalokuvia, mutta siitä huolimatta monet otokset olivat sellaisia, että jos joskus pitäisin valokuvanäyttelyn omasta elämästäni, nämä kuvat pääsisivät ehdottomasti mukaan.

Ehkäpä loppuvuoden tapahtumat ja 34 ikävuotta ovat saaneet mut vihdoinkin - ei pelkästään hyväksymään, vaan jopa pitämään omasta kehostani juuri sellaisena kuin se on. Ei täydellinen, mutta juuri sopiva mulle.