Mä avasin tämän päiväkirjan aluksi siksi, että saisin tuulettaa melanooma-ajatusten rasittamaa päätäni ja päästää ulos kaiken sen ahdistuksen, jonka diagnoosi ja tapahtumat sen jälkeen mulle aiheuttivat.

Nyt tekee mieli taas purkaa ahdistusta ja pahaa oloa, mutta - tavallaan onneksi - ei melanooman takia vaan tämän lapsettomuusasian takia, josta ehkä pari kertaa olen aiemmin sivulauseessa maininnut.

Oikein reipas ihminen avaisi uuden päiväkirjan tätä aihetta varten, mutta koska mä olen sen verran laiska, mä päätin ryöpyttää kaikki nämäkin angstit tähän sairausvuodatuksen perään.

Lähtötilanne on siis se, että jätimme pillerit pois noin seitsemän vuotta sitten. Tarkoitus ei ehkä ollutkaan, että tulisimme raskaaksi saman tien, mutta ajattelimme vaaleanpunaisesti, että jos joku pikkutyyppi päättää liittyä laumaan, niin hän saa niin tehdä. Eipä halunnut. Oikeastaan mitään aktiivista yritystä kellon ja ovistikkujen kanssa ei ollut vasta kun vuodesta 2011 lähtien. Silloin menimme naimisiin ja ajattelimme perinteiseen tyyliin, että täydellistä: nyt ollaan naimisissa ja pieni ihminen täydentäisi sopivasti meidän pientä perhettämme. Eipä täydentänyt. Vitosta silmään tässä projektissa laitoimme vuoden 2013 alussa, jolloin aloitimme hedelmöityshoidot. Nyt takana on kolme inseminaatiohoitoa ja yksi koeputkihedelmöitys. Juuri tuo epäonnistunut koeputkihedelmöityshoito, jonka melanoomadiagnoosi viime syksynä kruunasi...

Hedelmällisyyden kannalta olemme aivan normaali pariskunta. Mulla on normaali hormonitoiminta ja miehen näytteet ovat aina olleet priimaa. Diagnoosimme lapsettomuuden suhteen on siis, ettei mitään diagnoosia ole. Meissä ei ole mitään vikaa. Siis mitään sellaista, joka tutkimalla selviäisi.

Kun viime vuoden lopulla alkoi näyttää siltä, että tilanne melanooman suhteen vakiintuu, päätin, että alkuvuodesta palaamme takaisin hedelmöityshoitoihin. Ja tässä sitä nyt ollaan. Oikein täydellisen oloinen pikkualkio siirrettiin kaksi viikkoa sitten torstaina ja sen jälkeen mun elämä onkin ollut jälleen tauotonta kärvistelyä, tuskailua, ahdistusta, rytmihäiriöitä, maanista puuhaamista, etten ajattelisi koko asiaa ja asian jatkuvaa ajattelua.

Testipäivä on ylihuomenna. Aloitin testauksen jo tänään, koska viime kerralla en edes ehtinyt tekemään testiä, ennen kuin kuukautisten-perkeleet alkoivat. Nyt halusin edes ehtiä toivoa parasta. Maanantaina alavatsaa jomotteli ja olin aivan varma, että homma oli sitten siinä. Tänään tilanne on ollut rauhallisempi, mutta koko ajan pelkään, että krampit alkavat taas. Huomenna ne alkavat ihan varmasti. Ja vaikkeivät alkaisikaan, niin se ei merkitse mitään, sillä Lugesteronit potkivat varmaan niin pitkään, kuin niitä ottaa.

Tämän aamun testi oli kirkas miinus. Olen aivan varma, että jos olisimme onnistuneet, niin tässä vaiheessa testissä näkyisi jo jotain heiveröistä. Tilanne ei voi muuttua kahdessa päivässä. Ja kun on kyse meistä, niin eipä varmasti muutukaan.

Tämänhetkinen tilanne on aiheuttanut mulle taas täydellisen raskaus- ja vauva-allergian. Viime syksynä, samana päivänä, kun sain tietää, ettei ensimmäinen alkionsiirto onnistunut, mun lähin kollega kertoi posket punaisena, että hän on raskaana. Mikä mahtava tunne ja ajoitus. Tämä kollega jää viikon kuluttua mammalomalle ja viimeisen kuukauden ajan olen kuunnellut, kuinka hän laskee viikkoja, päiviä ja tunteja äitiysloman alkamiseen. Mä yritän päivitellä asiaa kannustavaan tyyliin (ja ääni päässä huutaa samaan aikaan, että mun pitäisi olla siinä tilanteessa!!!)  ja samanaikaisesti välttelen aktiivisesti raskaus- ja vauvakeskusteluja, jotka hallitsevat nykyään meidän jokapäiväisiä lounastuntejamme.

Kahden vuoden aikana meidän neljähenkisestä tiimistämme kolme on jäänyt/jäämässä äitiyslomalle. Ja sinä aikana musta on tullut meidän tiimimme virallinen vauvalahjojen ostaja, koska mä olen aina paikalla. Voi jumalauta, miten turhauttavaa! Viimeksi tänään meinasin saada Stockmannin vauvaosastolla hyperventilaatio-itku-paniikkikohtauksen, kun olin etsimässä jälleen kerran jotain ultrasöpöä äitiyslomalla tällä hetkellä olevalle kollegalleni, joka tulee huomenna näyttämään omaa kääröään töihin...

Miksi meidän perhe ei onnistu tässä? Tullaankohan me ikinä onnistumaan? Missä vaiheessa se alkio kuolee ja miksi? Voisiko joku keksiä jonkun SYYN tähän?

Vielä jäi onneksi kahdeksan alkiota pakkaseen. Harmi vaan, että en ole ihan varma, miten pitkälle mielenterveys riittää. Ja vaikka se todennäköisesti riittääkin, niin asiassa on myös taloudellinen puoli. Mikäs siinä, jos tilillä olisi tuhansia euroja ja voisi oikeasti ajatella, että jos tämä menee taas pieleen, niin heti kohtapuoleen voisi laittaa uutta matoa koukkuun. Mutta kun ei ole.

Paljon sekavia ajatuksia aiheesta. Nyt lopetan ja jään taas odottamaan vatsakramppien alkamista.