Koin tänään pieniä valaistumisia erittäin meditatiivisessa perjantaisaunahetkessäni.

Helmi-maaliskuu on mennyt mulla kokonaan ruikuttaessa, kuinka meidän elämä on paskaa, kun me ei onnistuta tuottamaan uutta elämää. Ja mun kroppa on aivan kelvoton. Ja miks muille annetaan se onni, että saavat lapsia, mutta meille ei. Ollaanko oltu jotenkin pahoja ihmisiä, kun kohtalo ei suo meille onnistumista tässä asiassa.

Mutta hei oikeesti. Mulla on kyllä tosiasiassa ollut ihan hillitön munkki tähän mennessä. Mä oon tällä hetkellä aivan perusterve ilman minkäänlaista ongelmaa. Mulla on tosin todettu melanooma viime syksynä, mutta ainakin toistaiseksi kuolema siinä muodossa on väistänyt mua ja olin ihan järjettömän onnekas, että se pahempi melanooma löydettiin siinä vaiheessa, että se ei ollut päässyt leviämään. Eikä se toinenkaan.

Jotain viisi vuotta sitten mä kaaduin takaraivo edellä katuun. Tuloksena vertavuotava takaraivo, aivotärähdys, pieni hiusmurtuma otsalohkossa ja hajuhermon katkeaminen. Siis ei paljon mitään, kun ajattelee, mitä kaikkea siinä olisi voinut tapahtua. Henki pois tai pysyvä halvaantuminen esimerkiksi. Tottakai hajuaistin katoaminen harmitti, mutta ei sitä enää vuosien jälkeen edes ajattele.

Mä oon ollut niin onnekas, että olen löytänyt rinnalleni sielunkumppanin miehekseni. Voi sitä onnea, jota tunsin, kun aivan suhteen alkuvaiheessa huomasin, että tämän ihmisen kanssa voin olla aivan oma itseni ja hänen kanssaan mulla on koko ajan hyvä olla. Ja vaikka tätä kriisiä on ollut päällä, niin voin luottaa siihen, että hän ei ole aivan heti pakkaamassa laukkujaan ja häipymässä mun elämästä.

Meillä on kaunis koti juuri sillä alueella, jossa haluamme asua. Ja siitä huolimatta, että a)kuukausitulomme eivät ole kovin korkeat ja b)nämä tuloksettomat hoidot ovat kupanneet meiltä tähän mennessä jo varmaan jotain 7000 euroa, niin voimme elää suhteellisen huoletonta elämää ja välillä jopa hemmotella itseämme matkoilla ja muilla mukavuuksilla. Ja meillä on aivan mahtavan persoonallinen pikku hauva, joka täydentää meidän pientä perhettämme täydellisesti.

Mä olen saanut pitää mun molemmat vanhemmat näinkin pitkään ja meidän perheessä on aina ollut läheiset välit ilman salamyhkäisiä kaunoja. Mä olen sosiaalinen, mutta sydänystäviä mulla on vähän, ja siksipä olen niin onnellinen, että nämä kaksi ystävää sekä mun siskoni ja mun serkkuni muodostavat mulle sopivan tukiverkon, johon voin aina luottaa.

Joten aika tosi hyvinhän tässä on pullat uunissa.Mulla on kiva elämä ihan vain näinkin.