Mä olen tietoisesti pyrkinyt välttämään sitä, että sanoisin kärsiväni lapsettomuudesta. Jotenkin tuo sana "kärsimys" on ollut mun mielestä liian raaka kuvaamaan tätä tilaa.

Olen tähän vuoteen saakka pyrkinyt myös välttelemään kaikkea sitä materiaalia, mitä internetillä on lapsettomuudesta tarjottavanaan. Tähän on liittynyt pelko siitä, että törmään kauhutarinoihin, jotka järisyttäisivät tätä everlasting-toivotilaa, missä mä mukamas olen kellunut viimeiset kuusi vuotta.

Tänä vuonna olen kuitenkin tutustunut lapsettomuusblogeihin, joista olen saanut korvaamatonta vertaistukea. Tänä iltana nautinkin iltapalakseni tuhdin annoksen lapsettomuusblogien vertaistukea ja samalla tajusin, että lapsettomuus on kärsimystä ja olen itse muuttunut juuri tuollaiseksi kauhutarinaksi, jota olen internetissä pyrkinyt välttelemään.

Mikä muu voi olla lähempänä kärsimyksen määritelmää, kuin tämä elämäntyyli, jota mä ja blogien määrästä päätellen aivan järkyttävän moni muu noudattavat. Elämä kulkee kahden viikon sykleissä ovulaatiotestistä raskaustestiin ja jälleen ovulaatiotestiin. Kuukaudessa on ehkä neljä päivää, jolloin olet positiivisella mielellä, toiveikas ja jotensakin tasapainossa. Nämä päivät ovat ne päivät, jotka alkavat,kun ovulaatiotestin toinenkin viiva alkaa vahvistumaan ja testi muuttuu positiiviseksi. Tässä kohtaa tuuletat, että jee - mun kroppa toimii taas sittenkin. Päivät päättyvät joko onnistuneeseen romantiikkahetkeen mielitiettysi kanssa tai sitten siihen, että lääkäri ruiskuttaa sisääsi siittiöitä tai alkion. Tähän päättyvät huolettomat päivät ja tästä alkaa kahden viikon piinailu, jolloin tarkkailet kroppaasi kaikki tuntosarvet pystyssä. Havahdut joka ikiseen alavatsan nippailuun, paleluun, hikoilemiseen sekä kyttäät herkeämättä peilistä rintojesi mahdollista turvotusta ja nännipihojen tummentumista plus tietysti hiplaat niitä aina kun muiden silmä välttää sen toivossa, että ne tuntuisivat aroilta. Jos olet jo hoidoissa, niin tätä kahtaviikkoista juhlistat myös survomalla itseesi kuvottavia pillereitä kaksi kertaa päivässä tietämättä ollenkaan, missä kohtaa tämä on jo aivan turhaa.

Sitten koittaa hartaasti odotettu testipäivä (ellei menkat ole alkaneet, ennen kuin ehdit tekemään testiä - joka siis lisää vitutusta eksponentiaalisesti). Teet epätoivossa - ehkä tässä kohtaa toivo yrittää vielä kurkkia olan takaa - testin, johon tärähtää reippaasti se yksi helvetin kirkas saatanan yksi viiva. Tässä kohtaa menet palasiksi ja keskellä menkkakramppailuja vihaat alkavia kuukautisia, omaa kroppaasi, kaikkia joilla raskaus onnistuu helposti ja ylipäätään koko maailmaa. Sitten joudut kertomaan negan myös kumppanillesi ja tunnet itsesi jälleen kerran vähän epäkelvommaksi ihmiseksi, vaikka hän yrittää kovasti lohduttaa ja vakuuttaa, että syy ei ole minussa.

Seuraavan kahden viikon aikana yrität toipua surusta ja koota itsesi palasia. Yleensä tässä onnistutaankin aika hyvin ja jälleen kahden viikon päästä negatestistä bongaat itsesi jälleen pissaamassa kippoon ja leikkimässä pissaleikkejä kaikenkarvaisten testitikkujen kanssa.

Tämän teorian mukaan, jos kuukaudessa on neljä tasapainoista päivää, niin se tekee yksinkertaisella laskukaavalla 48 päivää vuodessa. Se ei ole ihan hirveän paljon. Plus tietysti tähän päälle vielä kaikki normaalielämän tavalliset vastoinkäymiset, kuten sairastumiset, läheisten kuolemat, jne, jne.

Ja sitten ne elämäntavat. Jo kuukausia tai vuosia sitten olet lopettanut kaiken kivan. Et herkuttele, et käytä yhtään alkoholia, et juo kahvia, et syö pellavansiemeniä, punaista lihaa, äyriäisiä, tiettyjä viljoja, maitotuotteita ja kaikkiä niitä miljoonaa muuta ruoka-ainetta, jotka joku tutkimus on  joskus osoittanut hedelmällisyyttä alentaviksi ruoka-aineiksi. Sen sijaan kannat kaupasta niska vääränä greippejä, mätät suuhusi kaiken maailman foolihappo-omega-kolme-vehnänalkioöljypillereitä sekä lihotat tietysti akupunktioasiantuntijoiden sekä vyöhyketerapeuttien lompakkoa.

Ja samaan aikaan jo vuosia kaikkia päihteitä sekakäyttänyt  narkkari-Pirkko tulee raskaaksi yhden illan sekoilujutusta.

Ei jumalauta. Ei tässä ole kyllä mitään järkeä.

Terveisin nimimerkki

"Piinapäivä nro neljä menossa, eikä kertakaikkiaan _mitään_ tuntemuksia. Ei mitään uskoa positiiviseen tulokseen. Kun tämä hoito on nähty mä niin heitän kaikki kaapeissa lojuvat ovistestit roskikseen ja alan taas elämään normaalien ihmisten normaalia elämää....kunnes taas päätetään siirtää niitä pakkaseen jääneitä kahdeksaa alkiota"