Tämän uuden elämäni leikkaushaavat nro 9 ja 10 liittyivät aiempien joukkoon keskiviikkona. Tässä kohtaa huomaan, että edellisen kahdeksan kuukauden aikana olen tottunut varomaan uusia leikkaushaavoja niin hyvin ja niitä on ollut niin paljon, että nyt kroppani ja varomiseni on mennyt jo vähän sekaisin. Pukeutuessani, liikkuessani ja nukkuessani varon vaistomaisesti kaikkia edellisiäkin leikkaushaavoja, vaikka nämä uudet eivät ole edes samassa ilmansuunnassa numeroiden 1-8 kanssa, ja vaikka niissä ei ole enää mitään varottavaa. Superärsyttävää. Se on todella ikävä tunne.

Näiden luomileikkausten tuloksia odotellaan jälleen kaksi viikkoa. Periaatteessa näitä ei poistettu sen vuoksi, että niissä olisi huolestuttavia muutoksia. Toinen poistettiin siksi, että lääkäri halusi itselleen ja mulle mielenrauhan ja toinen poistettiin puhtaasti kosmeettisista syistä - vähän niinkuin kaupanpäälliseksi. 7.10.2013 opetti mulle kuitenkin sen, että kaikki on mahdollista. On mahdollista, että näistäkin luomista löytyy jotain pahaa.

Näin pari viikkoa sitten lyhyen uutispätkän parantuneista syöpähoidoista. Uutinen sinällään oli positiivinen, se käsitteli nimenomaan melanooman parantuneita hoitomuotoja. Uutispätkään oli haastateltu 45-vuotiasta miestä, joka oli saanut melanoomadiagnoosin 10 vuotta sitten ja viiden vuoden seurannan jälkeen hänet oli jo ehditty julistaa terveeksi, kunnes pari-kolme vuotta sitten melanooma oli uusinut sellaisella rajuudella, että miehen omien sanojen mukaan hänen oli pitänyt alkaa jo suunnitella omia hautajaisiaan.

Uudet parantuneet hoitomuodot olivat kuitenkin estäneet tämän, joka oli tosihyvä juttu miehen kannalta. Mun mieli meni kuitenkin tästä aamutelkkariuutisesta todella mustaksi. Olen koko ajan asennoitunut kestämään seuraavat viisi vuotta (nyt jäljellä on vähän alle 4,5 vuotta) ja sitten voin huokaista vähän helpotuksesta. Uutispätkä kuitenkin löi mun naamalle sillä totuudella, että tämä syöpä ei jätä mua koskaan. Ei tule sellaista aikaa enää, jolloin tätä ei tarvitsisi pelätä.

Mulla on sellainen tunne, että en ole juurikaan katunut tekemiäni tekoja. Tässä elämäntilanteessa olen kuitenkin alkanut katumaan kaikkia niitä hetkiä, kun olen paistatellut auringossa ilman aurinkovoiteta, polttanut itseni yhä uudelleen ja uudellen ja vitsaillut melanoomasta.

Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi.