Kävin polyyppihavainnon vuoksi hysteroskopiassa Jorvissa. Polyyppi oli jo toinen, joka kohtuontelosta poistetaan - edellinen poistettiin keväällä 2013 siltä varalta, että lapsettomuushoitomme etenisivät joskus alkionsiirtoihin. Kuten silloinkin, niin myös tällä kertaa lääkäri sanoi, että ontelosta löytynyt polyyppi ei kuitenkaan ole sellainen, joka vaikuttaisi alkion kiinnittymiseen. Edellisellä kerralla menin operaation jälkeen suoraan vessaan itkemään, koska olin jo aivan varma, että syy lapsettomuuteen olisi löytynyt ja polyypin poistaminen olisi ratkaissut kaiken. Toisin kuitenkin kävi. Tällä kertaa en kuitenkaan käynyt läpi samoja tunteita. En odottanutkaan, että mitään vastausta ongelmaan saataisi tälläkään kertaa.

Käynti oli kuitenkin raskas. Edellisen kerran jälkeen lapsettomuushoitoja on kertynyt paljon ja melanoomadiagnoosi on tehty. Olen vasta nyt alkanut todella sisäistämään, kuinka raskas vuosi minulla on takana ja olen viime aikoina ollut aika herkkänä tästä kohtalosta, jota mä tällä hetkellä kärsin. Siksi reagoin jotenkin voimakkaasti, kun lääkäri ennen operaatiota alkoi pläräämään monisivuiseksi kasvanutta sairaskertomustani ja ikäänkuin ohimennen mainitsi, että "sulla on täällä tapahtunut aika paljon kaikkea".

Hankala selittää. Jotenkin tuli sellainen fiilis, että " vittu kai mä nyt itsekin tajuan, että kaikkea paskaa on tässä välissä tapahtunut". Ja toisaalta lääkäri sanoi sen niin kliinisesti. Hän tietysti totesi ääneen sen, jonka potilaskertomuksesta havainnut, ilman minkäänlaisia tunteita. En toisaalta olisi kyllä halunnut siinä tilanteessa mitään empatiaakaan. Jotenkin siitä jäi vain paska fiilis.

Ja sitten se Jorvin Naistentautien poliklinikan sijainti. Onko lapsettomuudesta kärsivälle mitään pahempaa piinaa kuin joutua kävelemään poliklinikalle mennessä ja sieltä poistuessa äitiyspoliklinikan läpi? Ei mitään kiertotietä, jolla voisi välttää odotushuoneessa jännittävät tulevat isit ja isoiksi paisuneet raskausvatsat. Kuten viime vuoden keväällä, myös tällä kertaa kävelin läpi tämän via Dolorosan pala kurkussa. En voinut olla kuvittelematta omaa miestäni istumassa siinä odotushuoneessa tai meitä poistumassa klinikalta käsi kädessä rakenneultran jälkeen. Mutta ei - tämän mun päälle langetetun kirouksen takia mun polku ei koskaan pysähdy äitiyspoliklinikan kohdalla vaan aina saa jatkaa siitä eteenpäin.

Yhtä paskaa. Itsesääliä pukkaa. Olot on tosi raskaat.