Olipa liikkistä lueskella noita viime ja toissa vuoden kirjoituksia raskaudesta. Edelleen ihan huikea juttu, että me olemme olleet niin onnekkaita, että olemme kaiken tämän saaneet kokea!

Poika täytti kuusi päivää sitten yhden vuoden. Vähän ennen synttäreitä joku kysyi, että miltä tuntuu, kun oma lapsi täyttää vuoden. Siinä vaiheessa en osannut sanoa oikein mitään, mutta syntymäpäivän koitettua - ja koko aika sen jälkeen - on mennyt muistellessa asioita, joita viime kesän lopulla ja syksynä tapahtui. Vaikka tuo taapero (mulle varmaan aina vauva!) on maailman ihanin ja tuntuu siltä, että rakkaus häntä kohtaan vaan kasvaa päivä päivältä, niin silti vuoden takaisia pikkuvauva-aikoja muistelee nyt jotenkin tosi kaiholla.

Vuosi on selvästi vähän myös kullannut muistoja, sillä kulunut vauva-aika ei todellakaan ole mennyt ilman haasteita. Edellisessä kirjoituksessa lokakuussa 2015 mainitsin, että vauva oli vähentänyt päiväuniaan ja loppujen lopuksi vauvan nukkuminen (tai sen hankaluus) osoittautui vuoden suurimmaksi haasteeksi. Melkein vastasyntyneestä lähtien poika on koetellut vanhempiaan (pääasiassa äitiään, mutta tästä tuonnenpana) nukahtamisvastarinnalla. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka häntä on nukuttanut, niin hän ei ainakaan kovin helpolla suostunut nukahtamaan. Päiväunien osalta tämä pystyttiin loppujen lopuksi kiertämään siten, että häntä hytkyteltiin vaunuissa uneen, mutta yöunien osalta mentiin aika pian siihen, että mä menin pojan kanssa aina nukkumaan yhdeksän aikaan illalla ja nukutin hänet viereeni rinnalla. Eikä häntä voinut siirtää omaan sänkyyn, koska uni oli niin herkkää. 7,5 kuukauden ikäiseksi poika nukkui (tai "nukkui") mun kainalossa, heräili parhaimmillaan vain 2,5 tunnin välein, mutta usein tunnin tai kolmen vartin välein läpi yön ja valvotti mua siten, että välillä olin yön aikana nukkunut kolme tuntia, välillä neljä. 7,5 kuukauden iässä poika unikoulutettiin, jonka jälkeen saatiin hetken aikaa nauttia kokonaisista öistä. Tosin myös äiti olisi vaatinut oman unikoulun, sillä kun on noin pitkään tottunut koko ajan heräilemään yöllä, on yllättävän hankala opetella taas nukkumaan yhtäjaksoisesti... Sitten poika alkoi oppia liikkumaan, tuli flunssia ja hampaita, ja tällä hetkellä taiteillaan kokonaisten ja rikkonaisten öiden välillä. Välillä poika nukkuu koko yön, välillä herää itkeskelemään pari kertaa yössä. Tänä päivänä tilanne on siis jo helpottanut, mutta ensimmäinen puoli vuotta oli todella rankka oman jatkuvan univajeen vuoksi. Poikahan siis nukkui päiväunensakin myös levottomasti, jolloin oma lepääminen ei onnistunut, koska vaunuja sai olla terassilla veivaamassa koko ajan.

Parisuhteen kannalta vauvavuosi on ollut myös yllättävän rankka. Emme ole ikinä yhteisen 10 vuotemme aika riidelleet mieheni kanssa näin paljon ja näin pahasti. Onneksi olimme varautuneet tähän jo ennen vauvan syntymää ja onneksi parisuhteemme on niin vakaalla pohjalla, että meidän ei ole tarvinnut koskaan olla oikeasti huolissamme perheemme yhteisestä tulevaisuudesta. Mulle on ollut rankkaa huomata se, että odotukseni perhe-elämästä vauvan tulon jälkeen erosi niin paljon todellisuudesta. Odotin, että mieheni asettaisi aina perheen töiden edelle ja rientäisi aina töistä kotiin vauvan ja mun luokse. Odotin myös, että hänen ilta- ja yöpainotteinen vuorokausirytminsä kääntyisi vauvan myötä ja hän alkaisi heräämään aikaisin aamulla meidän kanssamme, jotta ehtisi viettää kanssamme aikaa ennen iltapainotteisiin töihinsä lähtöä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut siinä mittakaavassa mitä odotin, vaan mies joutui tekemään uudessa työpaikassaan paljon ylitöitä, nukkui aamulla pitkään ja lähti usein suoraan herättyään töihin tullakseen taas kotiin takaisin vasta joskus illalla sen jälkeen kun mä ja vauva olimme menneet jo nukkumaan. Suurimman osan vuodesta tunsin itseni yksinhuoltajaksi, koska suurimman osan viikosta hoidin vauvan aivan yksin aamusta iltaan saakka. Ja oli erittäin lähellä erittäin monta kertaa, etten pakannut laukkujani ja lähtenyt vauvan kanssa isovanhempien luokse, jotta olisin välillä saanut apua ja aikuista seuraa. Toki välillä lähdinkin, mutta en kuitenkaan loppujen lopuksi koskaan suutuspäissäni.

Mutta nyt mieheni on kesälomalla ja ihmettelen, miten olen selvinnyt koko vuodesta likipitäen yksin - kaikki on niin helppoa silloin kun toinen osallistuu lapsen hoitoon! Itse ehtii päivälläkin välillä ottamaan ihan rennosti :)  Ja mies on pojan kanssa kotona vielä kuukauden sen jälkeen kun mä menen töihin syyskuun alussa, joten tämä luku parisuhteessamme on nyt ohi, ja olemme selvinneet tästä voittajina. Saa nähdä, mitä haasteita se tuo mukanaan, kun olemme molemmat töissä ja poika päivähoidossa. Kuuleman mukaan siinäkin on haasteensa :) .

Vaikka olen tässä tuonut esille vauvavuoden haasteet, niin näistä kumpikaan ei muuta niitä faktoja, että pojan saaminen omaan elämääni on ehdottomasti parasta mitä mulle on tapahtunut ja että kotona vietetty 1,5 vuotta on ollut ainutlaatuista aikaa, jota en koskaan tule unohtamaan. Kaikesta tästä onnesta olen ollut kiitollinen ja kiitollisuus on muistunut mieleen aina vaikeimpinakin aikoina - kamalampaa olisi ollut, jos en tätä kaikkea olisi saanut koskaan kokea. Hieman haikeana palaan töihin syyskuun alussa ja tulen todennäköisesti alkuun kärsimään paljon siitä, etten se enää ole minä, joka saa todistaa pojan pieniäkin kehitysaskelia. Ensin se on isä syyskuun loppuun saakka, jolta saan kuulla kaikki päivän tapahtumat, ja sen jälkeen uutiset tulevat päiväkodin tädeiltä. Mutta kyllä siitäkin selvitään :) .