Meillä on 17 yhteistä vuotta takana. Sä olit mun ensimmäinen oikea poikaystävä ja elämä oli niin pitkään niin helppoa ja vaivatonta ja asiat vain sujuivat vaivattomasti eteenpäin. Ollaan kohdattu paljon vaikeuksia yhdessä; sun isän kuolema, mun vakava sairaus, yhdeksän vuoden lapsettomuus, joka onneksi päättyi onnellisesti ja sitten sen hyväksyminen, ettei meille tule toista lasta.

Kun meille tuli lapsi, ei elämä ollutkaan niin vaaleanpunaista, mitä olin ajatellut perhe-elämän olevan. Sä olit vuorotöissä lapsen kolme ensimmäistä vuotta ja mä kaipasin paljon yhteistä aikaa, kun pelkäsin, että lapsi vieraantuu isästään, joka on paljon poissa muun perheen hereilläoloaikaan. Lapsi nukkui pitkään huonosti ja mä olin tosi väsynyt kun pyöritin periaatteessa arkea yksin. Sitten tapahtui ihania asioita ja sä sait päivätyötä ja olin niin onnellinen, että meistä tuli vihdoin perhe. joka vietti luontaisesti aikaa yhdessä.

Mutta sitten tuli myös korona-aika ja jämähdettiin moneksi vuodeksi saman katon alle. Omat menot peruuntuivat ja loppujen lopuksi ei varmaan kumpikaan edes saatu aikaiseksi järjestää omaa aikaa. Ollaan molemmat kuitenkin ihmisiä, jotka kaipaavat omaa, yksinäistä aikaa ja taidettiin sitten lopulta tukahduttaa toisemme. Piirit menivät pieniksi ja fokus meni pelkästään tähän arjen pyörittämiseen. Mä halusin, että sä osallistuisit siihen, ja sä teit vain asiat omassa rauhallisessa tahdissa, joka mua toiminnan ihmisenä suunnattomasti ärsytti. Miksei voi vaan tehdä asioita heti pois päiväjärjestyksestä?

Puolitoista vuotta sitten sun työkuviot muuttuivat vastoin sun omaa tahtoa. Viime vuoden aikana sä uuvuit työhösi ja taisit myös masentua. Viime vuosi oli meille niin raskas. Mä katsoin vierestä kun sä pikkuhiljaa jättäydyit kaikesta sivuun, etkä enää lopuksi laittanut tikkua ristiin perheen hyväksi. Sä katosit sohvan pohjalle puhelimesi kanssa, eikä suhun enää saanut yhteyttä. Tiesin, että sä olit uupunut, mutta koska en ole koskaan aiemmin ollut masennuksen kanssa tekemisissä, en tiennyt, että sä olit niin syvissä vesissä. Mun silmiin tilanne näytti siltä, että sua lakkasi perhe-elämä kiinnostamasta ja koko perhepaletti romahti mun niskaan pyöritettäväksi. Itkin omaa yksinäisyyttäni ja väsymystäni niin monena iltana. En ymmärtänyt mitä oikein on tapahtumassa. Ja me ollaan aina oltu niin älyttömän huonoja puhumaan, ettei nyt tässäkään tilanteessa kumpikaan saanut sanottua, että mikä tilanne on. Ajateltiin, että toinen osaa lukea ajatuksia, mutta tosiasiassa näin ei tainnut kuitenkaan olla.

Sitten sä irtisanouduit sun töistä ja mä huokaisin helpotuksesta. Viimein sä teit jotain, mikä tulisi parantamaan tätä tilannetta. Nyt vain sinniteltäisiin pari kuukautta ja sen jälkeen tilanne helpottaisi. 

Paitsi ettei siinä käynyt niin.

Kun sun työt loppui, niin musta oli ihanaa nähdä, kun sä olit taas hetkittäin enemmän läsnä ja kiinni elämässä. Meillä oli tammikuussa yksi isompi riita, jonka yhteydessä mulle oli viimein käynyt paremmin ilmi, miten paskana sä olet ollut ja mua riipi sisältä, kun sain tietää, mitä sä olet käynyt läpi kun mä en ole tiennyt mitään. Sä olit ollut pimeyden vallassa kykenemättä mihinkään silloin kun mä olen luullut, että sua on alkanut vain perhe-elämä nyppimään.

Tuntui siltä, kuin verho olisi nostettu mun silmiltä ja muistin taas miten mä sua rakastankaan ja tajusin, miten vähän mä olen sitä sulle näyttänyt. Innostuin kuin pieni tyttö kun sä pitkän ajan jälkeen pyysit mut kahdenkeskiselle lomalle Tampereelle. Ihanaa, tuo mies haluaakin viettää aikaa mun kanssa!

Tampereella meillä oli mun mielestä mukavaa. Pidettiin toisiamme kädestä ja oltiin lähellä. Käytiin ohimennen keskustelu, jossa mä kerroin, miten hankala ajanjakso meillä on ollut ja miten sä olet kokenut, että olet viime aikoina joutunut kerjäämään multa huomiota, mutta nyttemmin lopettanut sen, kun koit, ettet mitään saanut. Tuolloin en vielä suhtautunut tähän vakavasti, ajattelin, että nyt kissa on pöydällä ja tämän jälkeen alamme vain panostamaan taas parisuhteeseen enemmän ja järjestetään enemmän aikaa yhdessä, niin kaikki alkaa taas mennä parempaa kohti.

Pidin sua paljon lähellä, pussailin, halailin ja olin jälleen iloisella mielellä. Tuntui, että säkin olit vähän valoisampana ja jonkun verran mukanakin. Laitoit pääsi mun syliin silitettäväksi, halailit ja otit kainaloon. Kuitenkin välillä kotona tuntui, että sä katoat välillä jollekin kaukaiselle saarelle, etkä halua ottaa muhun mitään kontaktia. Kesken yhden työpäivän sitten kysyinkin sulta, että ahdistaako sua se, että olen taas tullut lähelle. Sillloin toistit jälleen sen, että kyllästyit kerjäämään multa huomiota ja nyt et enää välitä. Nyt tämä meni jotenkin paremmin perille ja kysyin sulta, että aiotko lähteä kotoa ja jättää meidät. Sä kerroit, että tuntuu, ettei meillä ole mitään yhteisiä tavoitteita, aina on menty mun pillin mukaan, suhun ei ole luotettu eikä sua ole kotona arvostettu. Mutta silti tämä keskustelu päättyi vielä siihen, että ehkä kyseessä on vain isompi vastamäki meidän yhteisellä polulla ja saamme tämän korjautumaan.

Seuraavassa kuussa meillä oli leffatreffit, jotka olivat taas mun mielestä mukavat. Juteltiin ja pussailtiin ja naurettiin. Seuraavana päivänä taika oli kuitenkin ohi ja katosit jälleen kaukaiselle saarellesi. Illalla olit töissä ja kysyin sulta viestillä, että olenko tehnyt jotain, olenko ollut liian iholla nyt kun olen taas löytänyt sun luo ja pyysin sua kertomaan, jos näin olisi, jotta voisin antaa sulle vähän happea. Sä laitoit viestin, että jutellaan asiasta huomenna.

Ja sitten se pommi tuli. Yhtäkkiä kyse ei ollutkaan enää vastamäestä. Yhtäkkiä sä kerroitkin, että et ole enää hetkeen tuntenut mua kohtaan sitä kipinää, joka on kaikkien näiden vuosien aikana tullut luontevasti. Olet ollut ahdistunut, koska susta tuntuu, että valehtelet mulle, jos pidät mua kädestä kiinni tai teet jotain sellaista, mitä rakastetulle ihmiselle tehdään. Olet pohtinut, että onko tässä mitään järkeä ja olisiko parempi muuttaa ainakin joksikin aikaa pois kotoa.

Silloin mä romahdin. Mä olen aina luottanut meihin kahteen kuin peruskallioon. Olen ajatellut, että tapahtui mitä tahansa, niin meidän rakkaus kestää ja kaikesta päästään yli. Mutta tässä hetkessä mun elämästä katosi pohja ja putosin jonnekin todella syvälle. Seurasi paljon itkua. Vajosin maahan itkemään, kun jalat eivät enää kantaneet. Meillä oli rajallinen aika käydä läpi tilannetta, ennen kuin lapsi piti hakea harrastuksesta, mutta tässä kohtaa keskustelu päättyi siihen, että tämä meidän keskustelu sai sut kuitenkin yrittämään, josko saataisiin tämä meidän tilanne selvitettyä. Olit valmis aloittamaan pariterapian, etkä ollut lähdössä mihinkään. Illalla vielä sanoit, että voisi olla hyvä ajatus, että yritettäisiin viettää aikaa yhdessä enemmän. Mä sanoin, että se olisi tosi kiva, että mä tosi mielelläni viettäisin sun kanssa enemmän kahdenkeskistä aikaa.

Ensimmäinen pariterapia meillä oli heti samalla viikolla. Se oli meistä molemmista puhdistava kokemus vaikka mua sattuikin kuulla, että sä et tunne sitä kipinää, etkä tällä hetkellä voi olla varma, että löydätkö sitä koskaan enää mun kanssa uudelleen. Mutta terapian jälkeen sä nuuskutit mun korvaa, halasit ja pussasit ja sanoit, että tunnet nyt paljon enemmän toivoa.

Ekan terapian jälkeen oli ihana katsoa, kun sä olit pitkästä aikaa kevyemmällä mielellä ja läsnä. Sun mieli oli selvästi keventynyt ja olimme varmaan molemmat tavallaan helpottuneita, että tiesimme nyt tasan tarkkaan, että missä mennään.

Mä kuitenkin romahdin enkä pystynyt menemään töihin. Sain sairaslomaa kaksi viikkoa, joka ei tehnyt tässä kohtaa hyvää, koska olimme vielä ennen sun töiden alkua molemmat kotona. Sä selvästi kaipasit nyt eroa musta ja siksi mä yritin joka aamu raahautua pois kotoa johonkin ja tulla kotiin vasta after work -aikaan. Tehtiin tyhmästi ja mentiin pääsiäiseksi koko perheellä mökille, jossa sitten varmaan molemmilla alkoi kaatua seinät päälle. Mun pää ei ainakaan kestänyt ja pelko ja ahdistus otti tosissaan vallan. Voin todella huonosti sen jälkeen kun tulimme takaisin kotiin.

Tällä viikolla meillä oli toinen pariterapia. Tilanne ei sun mielestä ollut mennyt eteen- eikä taaksepäin. Mäkin toki tiesin, ettei edistymistä ole tapahtunut, mutta toisaalta olin helpottunut, ettei takapakkiakaan ollut tullut. Mutta tällä viikolla aiemmassa keskustelussa ja vielä terapiasessiossakin kävi ilmi, että tällä hetkellä sä et halua viettää mun kanssa dedikoitua yhteistä aikaa. Sun mielestä se, mitä sä tässä hetkessä tarvitset on se, että aloitat taas vuorotyöt ja saat sitä kautta tarvittavaa etäisyyttä kotiin. Ja kaikki muu saa edetä omalla painollaan. Mä olen tästä hieman eri mieltä. Mä ymmärrän, ettei nyt ainakaan alkuun meidän kannatakaan alkaa varailemaan romantiikkaviikonloppuja, mutta pidemmällä tähtäimellä meidän pitäisi viettää aikaa kodin ulkopuolella ilman lasta ja koiraa, jotta taas muistettaisiin, että miten hyviä me ollaan yhdessä silloin kun arki ei muserra. 

Terapiassa kävi myös ilmi, että sä olet todennäköisesti koko lapsen olemassaoloajan kokenut painostusta, että kaikki vapaa-aika pitäisi viettää yhdessä ja sä olisit tarvinnut enemmän omaa aikaa, jotta aina töiden jälkeen ei olisi ollut pakko suunnistaa kotiin leikkimään kotia vaan olisit saanut tehdä omia juttuja. Mä voin varmastikin myöntää, että toki silloin kun sä olit lapsen kolme ekaa vuotta vuorotöissä, niin toivoin tietenkin, että vietettäisiin aikaa myös yhdessä perheenä. Mutta sun olisi pitänyt ottaa myös vastuuta omasta hyvinvoinnista ja ottaa sitä omaa aikaa itsellesi riittävästi. Jos sä olisit mulle puhunut asiasta ja perustellut, niin tottakai mä olisin antanut sun olla myös sinä, eikä pelkästään perheenisä. Ja sitten kun jämähdettiin kaikki kotiin koronan alkaessa, niin sun olisi silloinkin pitänyt pitää huoli omasta hyvinvoinnista ja irrottautua arjesta säännöllisesti kestääksesi järjissäsi. Mutta sä olit vain kotona, etkä lähtenyt mihinkään. Mä en voinut sua pakottaa mihinkään. Ja kotona valitettavasti perhe-elämä pyörii ja sä et voi olla siinä vain sivussaseuraajana.

Kun lähdimme terapiasta, niin ehdotin, että nyt kun sulla alkaa vuorotyöt, niin tekisimme niin, että aina kun sulla on pidemmät työputket, niin jäisit kaupunkiin yöksi. Ja vapaapäivät viettäisit kotona perheen kanssa. Näin saisit omaa aikaa, saisit tehdä niitä asioita, jotka on sulle omia, mutta sitten kuitenkaan ei tarvitisi lapselle tai läheisille kertoa vielä mitään siitä, että meillä on Ongelmia. Vain sen, että lisäämme vähän happea perhe-elämään.

Eli siitä, että helmikuussa meillä oli vain vähän vastamäkeä tilanne on nyt eskaloitunut siihen, että sä et tunne kipinää mua kohtaan, halaukset tuntuvat ystävän halauksilta, sä lähdet takaisin vuorotöihin, jotta saat koko perheeseen etäisyyttä ja tulet asumaan osittain poissa kotoa, että saat omaa aikaa.

Ei siis hyvältä näytä.

En tiedä, millaisia mahdollisuuksia tällaisessa tilanteessa on. Tottakai toivon, että etäisyys ja se, että saat masennukseen ja uupumukseen vieneen epäterveellisen työn jälkeen onnistumisen tunteita uudessa työssä, saa suhun positiivista energiaa ja heräät huomaamaan, että sullahan onkin ihan kiva perhe ja kaikki ihan hyvin ja tuota vaimoakin voisi taas alkaa rakastaa.

Mutta ehkä mä enemmänkin nyt tässä kohtaa näen, että tämä kaikki on vain valmistautumista lopulliseen eroon. Ja huomaan itsekin, että olen alkanut valmistaa itseäni siihen vaihtoehtoon. Pohtinut, että me tullaan pojan ja koiran kanssa kyllä pärjäämään ja pelännyt sitä lopullista yksinäisyyden tunnetta, kun kotona ei ole oikeasti enää ketään, kenen kainaloon voin mennä (tällä hetkellä saan vielä tarvittaessa mennä).

Voi kun mä keksisin jonkun sellaisen keinon, että sä löytäisit taas takaisin mun luokse. Mä tiedän, että me ei enää voida palata entiseen, mutta mä vain niin toivoisin, että sä antaisit meille aikaa toipua kaikesta, luottaisit meidän pitkään kestäneeseen rakkauteen ja sitten me tehtäisiin meidän yhteiselle elämälle sellainen perusta, jossa molemmat saavat sen mitä tarvitsevat. Sitä mä toivon. Että me nyt järkevöidyttäisiin, puhuttaisiin, sitouduttaisi tähän yhdessä ja rakennettaisi meille parempi huominen, joka kantaa meidät eläkeikään ja hautaan saakka.