Nyt alkaa flippaamaan ja huolella. Mieli alkaa olla todella musta, kun mitään ei vaan tapahdu. Vedin juuri aamulla oikein räkäiset itkut asian takia ja siinä itkeskellessäni tajusin, että tämä venailu on selvästi herättänyt mussa jotenkin oudolla tavalla samoja tunteita kuin epäonnistumiset hedelmöittymisessä silloin hoitojen ja yrityksen aikana.

Mä olen ollut monessa asiassa ihan tosi superonnekas. Muun muassa siinä, että raskaus on ollut helppo ja siinä, että mä olen saanut tosi paljon vertaistukea muilta raskaana olevilta, joilla laskettu aika on osunut tähän heinä-elokuun vaihteeseen. Mut nyt mä  olen jäänyt yksin tälle asemalle odottelemaan, kun kaikki mammakaverit ovat jo vauvansa synnyttäneet. Erityisesti tämä herättää mussa niitä samoja traumatuntemuksia kuin silloin lapsettomuuden aikana; kaikki muut onnistuvat, mutta meillä vaan kestää ja kestää. Ja sitten ne typerät todennäköisyyslaskennat: kaikilla muilla kaikki on mennyt niin hyvin, että meillä varmaan tapahtuu jotain kauheaa.

Sitten ne irrationaaliset pelot. Mua pelottaa, että mun istukka käy pian jotenkin "vanhaksi" ja irtoaa itsekseen. Tai ainakin lopettaa toimittamasta vauvalle ruokaa ja happea. Lisäksi mua pelottaa, että mun kroppa ei vaan tässä asiassa jotenkin toimi (vaikka siis tähän saakka kaikki on raskauden aikana mennyt tosi hienosti ja olen ollut kropastani tosi ylpeä!), eikä esimerkiksi osaa tuottaa jotain tiettyä hormonia, joka synnytyksen käynnistäisi.

Ja sitten se pettymys siihen, ettei asiat menneet niin kuin oli suunniteltu. Mun mies järjesti lomansa sillä tavalla, että voi olla kotona vaikka vauva olisi syntynyt jo viikkoa ennen laskettua aikaa. Jos olisimme osuneet lähelle laskettua aikaa, olisi meillä ollut aikaa olla vauvan kanssa yhdessä kotona melkein kaksi ja puoli viikkoa. Nyt miehen pitää mennä viikon päästä töihin (on sellaisessa työssä, josta ei voi noin vain jäädä isyyslomalle) eli joka tapauksessa syntymän jälkeiset yhteiset päivät alkavat pikkuhiljaa olla luetut. Puhumattakaan siitä, että joudutaan synnytyksen käynnistykseen viikon päästä maanantaina; tuolloin mies on jo töissä ja mä olen kokonaan yksin. Toki olemme suunnitelleet, että mies pitää kolme viikkoa isyyslomaa sitten taas elokuun viimeiseltä viikolta alkaen, mutta se ei tule olemaan sellaista rauhallista aikaa kuin olin suunnitellut, sillä hieman yllättäen saimme asuntomme myytyä ja joudumme muuttamaan juuri tuona viikkona uuteen asuntoon. Käytännössä siis isyysloman kolme yhteistä viikkoa menee siinä, että mä olen vauvan kanssa yksin sillä aikaa kun mun mies tekee muuton ja järjestelee kamat paikoilleen ennen kuin joutuu taas palaamaan töihin.

Tässä siis kokonaisuudessaan kaikki angstin aiheet tähän liittyen. Plus tietysti tieto siitä, että koko lähipiiri odottaa uutisia pikkuprinssin syntymästä ihan kieli pitkällä, eikä meillä ole mitään tarjottavaa.

Ja suurimman osan ajasta osaan ajatella järkevästi. Vauva tulee sitten kun hän on siihen valmis. Nyt odotusta on enää todella vähän jäljellä. Kyllä muutaman päivän jaksaa vielä, kun on melkein kahdeksan vuotta odottanut. Meillä tulee olemaan kuitenkin yhteistä aikaa perheen kesken ja mies varmasti pääsee synnytykseen mukaan vaikka ehitisikin mennä jo takaisin töihin. Vauva liikkuu vielä aivan normaalisti, joten hänellä on kaikki varmasti hyvin.

Mutta jotta kaikki ei jäisi aivan herran haltuun, suuntaan ensi viikolla akupunktioon ja osteopaatille synnytyksenkäynnistyshoitoihin.