Mä oon miljoona kertaa käynyt päässäni läpi sen tilanteen, että tekisi positiivisen testin. Itse varmaan ensin tirauttaisin pari onnenkyyneltä yksin vessassa, mutta aika piakkoin ryntäisin testitikun kanssa herättämään erittäin aamu-unisen mieheni. Tökkisin hänet hereille ja kuiskaisin "arvaa mitä, nyt me ollaan sitten raskaana!" Mä voin kuvitella sellaisen unenpöpperöisen, onnellisen naaman mun miehelle ja sitten se kaappaisi mut kainaloonsa ja halaisi tosi lujaa. Ja molemmat meistä olisivat tosi helpottuneita, että kaikki odotus, ahdistus, toivominen ja rahanmeno ei ollutkaan turhaa. Ja mä kiittäisin kroppaani, että se epäilyksistäni huolimatta osaa olla niin fiksu, että voi ylläpitää elämää ja saada jonkun pikkuöttiäisen ainakin yrittämään kasvua kohti pientä ihmisen alkua.

Sitten mä ottaisin kuvan positiivisesta testistä ja lähettäisin sen tekstarilla kahdelle mun lähimmäiselleni, jotka ovat itsekin kärsineet joskus aika vaikeastakin lapsettomuudesta, mutta sittemmin selättäneet tuon perkeleen. Kuvatekstinä olisi "OMG!!!".Ja aika pian molemmat vastaisivat jotain todella iloista. Tiedän, että nämä ihmistä tietäisivät tasan tarkkaan, miltä musta sillä hetkellä tuntuu.

Mut sen sijaan mä istun nyt tässä, kirjoitan tätä tekstiä ja itken. Itken, vaikka lupasin, että tällä kertaa olen urhea ja käännän katseet heti kohti positiivisempaa tulevaisuutta. Miten pitkään toivoa kannattaa pitää yllä ja milloin sen ylläpitämisestä tulee vain typeryyttä?