Mulla on sellainen tunne, että tämä päivä voi hyvin jäädä mun omaan henkilökohtaiseen maailmanhistoriaan päivänä, jolloin mun loppuelämä alkoi. Seuraavat viisi vuotta osoittavat, kuinka suuri merkitys tällä päivällä mulle loppujen lopuksi oli.

Tänään kello 11.15 kävelin lääkärin vastaanotolle luomileikkauksen jälkiseurantakäynnille. Vierailun aluksi vaihdoimme kevyet small talk -kuulumiset ja sitten se oikeastaan jo tulikin: "Valitettavasti mulla on sulle tosi ikäviä uutisia. Yksi leikattu luomi todettiin tutkimuksissa pahanlaatuiseksi. Sulla on siinä melanooma."

Sitten seurasi määrittelemätön aika lääkärin selityksiä mun tilanteesta. Itku tuli saman tien. Taisin kysyä muutaman kysymyksen. Juuri mitään ei jäänyt keskustelusta mieleen. Itse taisin miettiä jossain vaiheessa, että tältäkö se nyt sitten tuntuu? Tältäkö se nyt sitten tuntuu, kun saa tietää sairastuneensa vakavasti? Pitääkö juuri minun olla se, jonka piti tämä tunne kokea omakohtaisesti? Voiko tämä olla totta?

Mun tie vie tästä nyt uuteen, suurempaan leikkaukseen ja syvällisempiin tutkimuksiin. Tilanne ei ole kuulemma pahin mahdollinen, noin 88 % selviää tällaisesta ("mutta se ei ole 100 % !!!", huutaa ääni mun sisällä). Jos käy niin hyvin, että leikkaus onnistuu, eikä mitään muuta vastoinkäymistä alkuvaiheessa ilmene, niin joka tapauksessa mä tulen olemaan seurannassa ainakin seuraavat viisi vuotta uusiutumisen varalta.

Ajatus 1: seuraavat viisi vuotta mä tulen elämään siinä pelossa, että sairaus ei päästäkään mua otteestaan.

Ajatus 2: tästä päivästä eteenpäin mä en tule tekemään mitään pitkän tähtäimen suunnitelmia / ajattelemaan tulevaisuutta ilman, että ajattelen sitä mahdollisuutta, että minua ei saata olla enää silloin olemassa.

Ajatus 3: tänä päivänä, kun uutinen on vielä niin tuore, mulla on sellainen tunne, että en niinkään kuitenkaan pelkää kuolemaa. Enemmän pelkään uutisen kertomista perheelleni, sukulaisilleni ja ystävilleni. Tänä päivänä vihdoin ymmärsin omakohtaisesti sen, miksi jotkut vakavasti sairastuneet eivät kerro sairaudestaan lähimmäisilleen. Ajatus heidän huolestumisestaan tuntuu tällä hetkellä musertavalta.

Kuukausi sitten, kun sain tietää, ettei neljäskään hedelmöityshoitomme onnistunut kohdallamme, kerroin ystävälleni, etten ole koskaan elämässäni vielä käynyt niin pimeässä paikassa, kuin silloin. Nyt tänä päivänä, näiden uutisten jälkeen, mä en voi käsittää sitä, että kohtalo päätti nokittaa tuon kokemuksen ja järjestää mut vielä pimeämpään paikkaan....