Tilanne ei ole juurikaan muuttunut. Olemme käyneet pariterapiassa, jossa meillä on ollut hyviä keskusteluita ja on ehkä käynyt enemmän ilmi, että syy nykyiseen kriisiin ei niinkään ole ollut se, että en ole tukenut miestäni vaan se, että pidemmällä aikavälillä mieheni ei ole pitänyt huolta omasta sosiaalisesta hyvinvoinnistaan. On jämähtänyt kotiin, eikä ole nähnyt vaivaa sen eteen, että olisi tavannut ystäviään ja kokenut erilaisia asioita itsenäisesti. Ja sitten kun työuupumus ja masennus iski, niin ei ollut mitään, mistä hakea virkistystä omalle mielelle ja sitten oma koti alkoi tuntua vankilalta ja oma perhe vanginvartijoilta.

Ja se toinen nainen. Mieheni pitää vahvasti kiinni siitä tarinasta, että on tutustunut tähän ihmiseen ja heistä on tullut todella hyviä ystäviä. Itse kuitenkin koen, että tämä ystävyys vie meitä enemmän erilleen kuin yhteen, jolloin kyseessä ei voi olla täysin normaali ystävystyminen.

Edellisessä pariterapiassa minulta kysyttiin, että mitä toisen osapuolen pitäisi tehdä, jotta voisin paremmin. Vastasin, että odotan vain avoimuutta. Kaiken salailun ja salakähmäilyn jälkeen koin, että juuri se sai minut voimaan niin huonosti. Tämän oli siinä vaiheessa miehelleni ok, mutta huomaan, että sama käytös jatkuu edelleen. Ja voin siksi ajoittain erittäin huonosti. 

Toivoisin, että pystyisin nyt alkaa rakentamaan omaa itsenäisyyttäni. Löytää jostain sen voiman, joka voisi suhtautua tähän tilanteeseen siten, etten antaisi sen lannistaa itseäni. Mutta jätetyksi tulemisen tunne - etenkin kun kyseessä on mahdollisesti myös kolmannen osapuolen mukaantulo - vie itsetunnon ja tekee olostani pienen ja heikon. Vietin parhaimmat vuoteni tämän ihmisen kanssa ja nyt hän hylkää minut kuin rukkasen ja on vaihtamassa minut 12 vuotta nuorempaan pin up -tyttöön, joka tarjoilee miehelleni uusia kokemuksia.

Sinä nainen. Voi kunpa olisit osannut kunnioittaa sitä, että mieheni on naimisissa ja hänellä on perhe. Olisit antanut meille rauhan selvittää omat ongelmamme ja jatkaa sen jälkeen yhdessä entistä vahvempana. Toivon, että palat helvetissä ja koet kamalia syyllisyyden tuntoja perheen rikkomisesta koko matkan sinne asti. Vihaan sinua.

Mieheni. Olen niin pettynyt sinuun, että sorrut siihen samaan ansaan kuin niin moni muukin keski-iän saavuttanut mies ja kuvittelet, että elämä muuttuu ihanammaksi, kun hylkäät perheesi. En olisi koskaan uskonut sinusta, että luovuttaisit näin helpolla ja tekisit tällaisia ratkaisuja. Ja 16 vuoden jälkeen muuttuisit parissa kuukaudessa minulle täysin vieraaksi ihmiseksi. Sellaiseksi, joka ei voi katsoa minua enää silmiin tai jutella mistään meille ennen niin tavallisista asioista. Etkö ymmärrä, miten paljon tämä ja kaikki salailu loukkaa minua. Ja rikkoo minua koko ajan enemmän. Toivoisin, että mikäli sulla on rakkaussuhde tämän uuden ihmisen kanssa, niin kertoisit siitä minulle avoimesti, koska tämä nykyinen käytöksesi rikkoo minua niin paljon enemmän kuin tieto siitä, että olet jo mennyt eteenpäin.

Ja se satuttaa, että kerrot toivovasi, että voisit vain muuttaa johonkin lähietäisyydelle ja osallistua edelleen perheen elämään. Osallistua koiran ja lapsen hoitoon ja meidän omakotitalon projekteihin, viettää meidän kanssa edelleen yhteisiä perhejuhlia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että haluat vain rusinat pulllasta. Välttää arjen haasteet ja osallistua vain mukaviin hetkiin. Kun lähdet, minusta tulee käytännössä totaaliyksinhuoltaja, koska työsi vuoksi et voi ottaa asioista 50% vastuuta. Enkä ole varma, että jaksanko kaikkea sitä. Tällä hetkellä ainakin voimavarat ovat todella vähissä.

Yritän ajatella, että pärjään kyllä yksinkin. Ja voi olla jopa kevyempää, kun aiheuttamasi taakka poistuu. Mutta samaan aikaan rakastan sua edelleen, niin kuin olen aina rakastanut, ja toivon, että voisimme jatkaa yhdessä kunhan saamme ongelmat esiin ja selvitettyä. Meillä on niin pitkä ja kuitenkin viimeistä vuotta lukuunottamatta onnellinen yhteinen menneisyys.

Pelkään, että jälkeesi jään yksin enkä koskaan enää saa tuntea rakkautta ja kumppanuutta kenenkään kanssa. Ja että olen kohtelusi jälkeen niin rikkoutunut ihminen, ettei minua kukaan enää halua.

Mistä löytäisin sisäisen voimani? Miten saisin itseni vakuutettua, että olen itsenäinen ja oikeasti aika vahva, koska olen jo pitkään hoitanut kaiken yksin, ilman sinun apuasi? Mistä löytäisin sen toivon, että sinun jälkeesi voin löytää jonkun uuden ihmisen, joka menee kanssani nukkumaan samaan aikaan ja syö kanssani yhteisiä aamupaloja? Asioita, joihin sinä et pystynyt. Ja johon voin luottaa niin kuin tämän vuoden alkuun saakka luotin kaikki vuodet sinuun.