Meillä on 17 yhteistä vuotta takana. Sä olit mun ensimmäinen oikea poikaystävä ja elämä oli niin pitkään niin helppoa ja vaivatonta ja asiat vain sujuivat vaivattomasti eteenpäin. Ollaan kohdattu paljon vaikeuksia yhdessä; sun isän kuolema, mun vakava sairaus, yhdeksän vuoden lapsettomuus, joka onneksi päättyi onnellisesti ja sitten sen hyväksyminen, ettei meille tule toista lasta.

Kun meille tuli lapsi, ei elämä ollutkaan niin vaaleanpunaista, mitä olin ajatellut perhe-elämän olevan. Sä olit vuorotöissä lapsen kolme ensimmäistä vuotta ja mä kaipasin paljon yhteistä aikaa, kun pelkäsin, että lapsi vieraantuu isästään, joka on paljon poissa muun perheen hereilläoloaikaan. Lapsi nukkui pitkään huonosti ja mä olin tosi väsynyt kun pyöritin periaatteessa arkea yksin. Sitten tapahtui ihania asioita ja sä sait päivätyötä ja olin niin onnellinen, että meistä tuli vihdoin perhe. joka vietti luontaisesti aikaa yhdessä.

Mutta sitten tuli myös korona-aika ja jämähdettiin moneksi vuodeksi saman katon alle. Omat menot peruuntuivat ja loppujen lopuksi ei varmaan kumpikaan edes saatu aikaiseksi järjestää omaa aikaa. Ollaan molemmat kuitenkin ihmisiä, jotka kaipaavat omaa, yksinäistä aikaa ja taidettiin sitten lopulta tukahduttaa toisemme. Piirit menivät pieniksi ja fokus meni pelkästään tähän arjen pyörittämiseen. Mä halusin, että sä osallistuisit siihen, ja sä teit vain asiat omassa rauhallisessa tahdissa, joka mua toiminnan ihmisenä suunnattomasti ärsytti. Miksei voi vaan tehdä asioita heti pois päiväjärjestyksestä?

Puolitoista vuotta sitten sun työkuviot muuttuivat vastoin sun omaa tahtoa. Viime vuoden aikana sä uuvuit työhösi ja taisit myös masentua. Viime vuosi oli meille niin raskas. Mä katsoin vierestä kun sä pikkuhiljaa jättäydyit kaikesta sivuun, etkä enää lopuksi laittanut tikkua ristiin perheen hyväksi. Sä katosit sohvan pohjalle puhelimesi kanssa, eikä suhun enää saanut yhteyttä. Tiesin, että sä olit uupunut, mutta koska en ole koskaan aiemmin ollut masennuksen kanssa tekemisissä, en tiennyt, että sä olit niin syvissä vesissä. Mun silmiin tilanne näytti siltä, että sua lakkasi perhe-elämä kiinnostamasta ja koko perhepaletti romahti mun niskaan pyöritettäväksi. Itkin omaa yksinäisyyttäni ja väsymystäni niin monena iltana. En ymmärtänyt mitä oikein on tapahtumassa. Ja me ollaan aina oltu niin älyttömän huonoja puhumaan, ettei nyt tässäkään tilanteessa kumpikaan saanut sanottua, että mikä tilanne on. Ajateltiin, että toinen osaa lukea ajatuksia, mutta tosiasiassa näin ei tainnut kuitenkaan olla.

Sitten sä irtisanouduit sun töistä ja mä huokaisin helpotuksesta. Viimein sä teit jotain, mikä tulisi parantamaan tätä tilannetta. Nyt vain sinniteltäisiin pari kuukautta ja sen jälkeen tilanne helpottaisi. 

Paitsi ettei siinä käynyt niin.

Kun sun työt loppui, niin musta oli ihanaa nähdä, kun sä olit taas hetkittäin enemmän läsnä ja kiinni elämässä. Meillä oli tammikuussa yksi isompi riita, jonka yhteydessä mulle oli viimein käynyt paremmin ilmi, miten paskana sä olet ollut ja mua riipi sisältä, kun sain tietää, mitä sä olet käynyt läpi kun mä en ole tiennyt mitään. Sä olit ollut pimeyden vallassa kykenemättä mihinkään silloin kun mä olen luullut, että sua on alkanut vain perhe-elämä nyppimään.

Tuntui siltä, kuin verho olisi nostettu mun silmiltä ja muistin taas miten mä sua rakastankaan ja tajusin, miten vähän mä olen sitä sulle näyttänyt. Innostuin kuin pieni tyttö kun sä pitkän ajan jälkeen pyysit mut kahdenkeskiselle lomalle Tampereelle. Ihanaa, tuo mies haluaakin viettää aikaa mun kanssa!

Tampereella meillä oli mun mielestä mukavaa. Pidettiin toisiamme kädestä ja oltiin lähellä. Käytiin ohimennen keskustelu, jossa mä kerroin, miten hankala ajanjakso meillä on ollut ja miten sä olet kokenut, että olet viime aikoina joutunut kerjäämään multa huomiota, mutta nyttemmin lopettanut sen, kun koit, ettet mitään saanut. Tuolloin en vielä suhtautunut tähän vakavasti, ajattelin, että nyt kissa on pöydällä ja tämän jälkeen alamme vain panostamaan taas parisuhteeseen enemmän ja järjestetään enemmän aikaa yhdessä, niin kaikki alkaa taas mennä parempaa kohti.

Pidin sua paljon lähellä, pussailin, halailin ja olin jälleen iloisella mielellä. Tuntui, että säkin olit vähän valoisampana ja jonkun verran mukanakin. Laitoit pääsi mun syliin silitettäväksi, halailit ja otit kainaloon. Kuitenkin välillä kotona tuntui, että sä katoat välillä jollekin kaukaiselle saarelle, etkä halua ottaa muhun mitään kontaktia. Kesken yhden työpäivän sitten kysyinkin sulta, että ahdistaako sua se, että olen taas tullut lähelle. Sillloin toistit jälleen sen, että kyllästyit kerjäämään multa huomiota ja nyt et enää välitä. Nyt tämä meni jotenkin paremmin perille ja kysyin sulta, että aiotko lähteä kotoa ja jättää meidät. Sä kerroit, että tuntuu, ettei meillä ole mitään yhteisiä tavoitteita, aina on menty mun pillin mukaan, suhun ei ole luotettu eikä sua ole kotona arvostettu. Mutta silti tämä keskustelu päättyi vielä siihen, että ehkä kyseessä on vain isompi vastamäki meidän yhteisellä polulla ja saamme tämän korjautumaan.

Seuraavassa kuussa meillä oli leffatreffit, jotka olivat taas mun mielestä mukavat. Juteltiin ja pussailtiin ja naurettiin. Seuraavana päivänä taika oli kuitenkin ohi ja katosit jälleen kaukaiselle saarellesi. Illalla olit töissä ja kysyin sulta viestillä, että olenko tehnyt jotain, olenko ollut liian iholla nyt kun olen taas löytänyt sun luo ja pyysin sua kertomaan, jos näin olisi, jotta voisin antaa sulle vähän happea. Sä laitoit viestin, että jutellaan asiasta huomenna.

Ja sitten se pommi tuli. Yhtäkkiä kyse ei ollutkaan enää vastamäestä. Yhtäkkiä sä kerroitkin, että et ole enää hetkeen tuntenut mua kohtaan sitä kipinää, joka on kaikkien näiden vuosien aikana tullut luontevasti. Olet ollut ahdistunut, koska susta tuntuu, että valehtelet mulle, jos pidät mua kädestä kiinni tai teet jotain sellaista, mitä rakastetulle ihmiselle tehdään. Olet pohtinut, että onko tässä mitään järkeä ja olisiko parempi muuttaa ainakin joksikin aikaa pois kotoa.

Silloin mä romahdin. Mä olen aina luottanut meihin kahteen kuin peruskallioon. Olen ajatellut, että tapahtui mitä tahansa, niin meidän rakkaus kestää ja kaikesta päästään yli. Mutta tässä hetkessä mun elämästä katosi pohja ja putosin jonnekin todella syvälle. Seurasi paljon itkua. Vajosin maahan itkemään, kun jalat eivät enää kantaneet. Meillä oli rajallinen aika käydä läpi tilannetta, ennen kuin lapsi piti hakea harrastuksesta, mutta tässä kohtaa keskustelu päättyi siihen, että tämä meidän keskustelu sai sut kuitenkin yrittämään, josko saataisiin tämä meidän tilanne selvitettyä. Olit valmis aloittamaan pariterapian, etkä ollut lähdössä mihinkään. Illalla vielä sanoit, että voisi olla hyvä ajatus, että yritettäisiin viettää aikaa yhdessä enemmän. Mä sanoin, että se olisi tosi kiva, että mä tosi mielelläni viettäisin sun kanssa enemmän kahdenkeskistä aikaa.

Ensimmäinen pariterapia meillä oli heti samalla viikolla. Se oli meistä molemmista puhdistava kokemus vaikka mua sattuikin kuulla, että sä et tunne sitä kipinää, etkä tällä hetkellä voi olla varma, että löydätkö sitä koskaan enää mun kanssa uudelleen. Mutta terapian jälkeen sä nuuskutit mun korvaa, halasit ja pussasit ja sanoit, että tunnet nyt paljon enemmän toivoa.

Ekan terapian jälkeen oli ihana katsoa, kun sä olit pitkästä aikaa kevyemmällä mielellä ja läsnä. Sun mieli oli selvästi keventynyt ja olimme varmaan molemmat tavallaan helpottuneita, että tiesimme nyt tasan tarkkaan, että missä mennään.

Mä kuitenkin romahdin enkä pystynyt menemään töihin. Sain sairaslomaa kaksi viikkoa, joka ei tehnyt tässä kohtaa hyvää, koska olimme vielä ennen sun töiden alkua molemmat kotona. Sä selvästi kaipasit nyt eroa musta ja siksi mä yritin joka aamu raahautua pois kotoa johonkin ja tulla kotiin vasta after work -aikaan. Tehtiin tyhmästi ja mentiin pääsiäiseksi koko perheellä mökille, jossa sitten varmaan molemmilla alkoi kaatua seinät päälle. Mun pää ei ainakaan kestänyt ja pelko ja ahdistus otti tosissaan vallan. Voin todella huonosti sen jälkeen kun tulimme takaisin kotiin.

Tällä viikolla meillä oli toinen pariterapia. Tilanne ei sun mielestä ollut mennyt eteen- eikä taaksepäin. Mäkin toki tiesin, ettei edistymistä ole tapahtunut, mutta toisaalta olin helpottunut, ettei takapakkiakaan ollut tullut. Mutta tällä viikolla aiemmassa keskustelussa ja vielä terapiasessiossakin kävi ilmi, että tällä hetkellä sä et halua viettää mun kanssa dedikoitua yhteistä aikaa. Sun mielestä se, mitä sä tässä hetkessä tarvitset on se, että aloitat taas vuorotyöt ja saat sitä kautta tarvittavaa etäisyyttä kotiin. Ja kaikki muu saa edetä omalla painollaan. Mä olen tästä hieman eri mieltä. Mä ymmärrän, ettei nyt ainakaan alkuun meidän kannatakaan alkaa varailemaan romantiikkaviikonloppuja, mutta pidemmällä tähtäimellä meidän pitäisi viettää aikaa kodin ulkopuolella ilman lasta ja koiraa, jotta taas muistettaisiin, että miten hyviä me ollaan yhdessä silloin kun arki ei muserra. 

Terapiassa kävi myös ilmi, että sä olet todennäköisesti koko lapsen olemassaoloajan kokenut painostusta, että kaikki vapaa-aika pitäisi viettää yhdessä ja sä olisit tarvinnut enemmän omaa aikaa, jotta aina töiden jälkeen ei olisi ollut pakko suunnistaa kotiin leikkimään kotia vaan olisit saanut tehdä omia juttuja. Mä voin varmastikin myöntää, että toki silloin kun sä olit lapsen kolme ekaa vuotta vuorotöissä, niin toivoin tietenkin, että vietettäisiin aikaa myös yhdessä perheenä. Mutta sun olisi pitänyt ottaa myös vastuuta omasta hyvinvoinnista ja ottaa sitä omaa aikaa itsellesi riittävästi. Jos sä olisit mulle puhunut asiasta ja perustellut, niin tottakai mä olisin antanut sun olla myös sinä, eikä pelkästään perheenisä. Ja sitten kun jämähdettiin kaikki kotiin koronan alkaessa, niin sun olisi silloinkin pitänyt pitää huoli omasta hyvinvoinnista ja irrottautua arjesta säännöllisesti kestääksesi järjissäsi. Mutta sä olit vain kotona, etkä lähtenyt mihinkään. Mä en voinut sua pakottaa mihinkään. Ja kotona valitettavasti perhe-elämä pyörii ja sä et voi olla siinä vain sivussaseuraajana.

Kun lähdimme terapiasta, niin ehdotin, että nyt kun sulla alkaa vuorotyöt, niin tekisimme niin, että aina kun sulla on pidemmät työputket, niin jäisit kaupunkiin yöksi. Ja vapaapäivät viettäisit kotona perheen kanssa. Näin saisit omaa aikaa, saisit tehdä niitä asioita, jotka on sulle omia, mutta sitten kuitenkaan ei tarvitisi lapselle tai läheisille kertoa vielä mitään siitä, että meillä on Ongelmia. Vain sen, että lisäämme vähän happea perhe-elämään.

Eli siitä, että helmikuussa meillä oli vain vähän vastamäkeä tilanne on nyt eskaloitunut siihen, että sä et tunne kipinää mua kohtaan, halaukset tuntuvat ystävän halauksilta, sä lähdet takaisin vuorotöihin, jotta saat koko perheeseen etäisyyttä ja tulet asumaan osittain poissa kotoa, että saat omaa aikaa.

Ei siis hyvältä näytä.

En tiedä, millaisia mahdollisuuksia tällaisessa tilanteessa on. Tottakai toivon, että etäisyys ja se, että saat masennukseen ja uupumukseen vieneen epäterveellisen työn jälkeen onnistumisen tunteita uudessa työssä, saa suhun positiivista energiaa ja heräät huomaamaan, että sullahan onkin ihan kiva perhe ja kaikki ihan hyvin ja tuota vaimoakin voisi taas alkaa rakastaa.

Mutta ehkä mä enemmänkin nyt tässä kohtaa näen, että tämä kaikki on vain valmistautumista lopulliseen eroon. Ja huomaan itsekin, että olen alkanut valmistaa itseäni siihen vaihtoehtoon. Pohtinut, että me tullaan pojan ja koiran kanssa kyllä pärjäämään ja pelännyt sitä lopullista yksinäisyyden tunnetta, kun kotona ei ole oikeasti enää ketään, kenen kainaloon voin mennä (tällä hetkellä saan vielä tarvittaessa mennä).

Voi kun mä keksisin jonkun sellaisen keinon, että sä löytäisit taas takaisin mun luokse. Mä tiedän, että me ei enää voida palata entiseen, mutta mä vain niin toivoisin, että sä antaisit meille aikaa toipua kaikesta, luottaisit meidän pitkään kestäneeseen rakkauteen ja sitten me tehtäisiin meidän yhteiselle elämälle sellainen perusta, jossa molemmat saavat sen mitä tarvitsevat. Sitä mä toivon. Että me nyt järkevöidyttäisiin, puhuttaisiin, sitouduttaisi tähän yhdessä ja rakennettaisi meille parempi huominen, joka kantaa meidät eläkeikään ja hautaan saakka.

Olipa liikkistä lueskella noita viime ja toissa vuoden kirjoituksia raskaudesta. Edelleen ihan huikea juttu, että me olemme olleet niin onnekkaita, että olemme kaiken tämän saaneet kokea!

Poika täytti kuusi päivää sitten yhden vuoden. Vähän ennen synttäreitä joku kysyi, että miltä tuntuu, kun oma lapsi täyttää vuoden. Siinä vaiheessa en osannut sanoa oikein mitään, mutta syntymäpäivän koitettua - ja koko aika sen jälkeen - on mennyt muistellessa asioita, joita viime kesän lopulla ja syksynä tapahtui. Vaikka tuo taapero (mulle varmaan aina vauva!) on maailman ihanin ja tuntuu siltä, että rakkaus häntä kohtaan vaan kasvaa päivä päivältä, niin silti vuoden takaisia pikkuvauva-aikoja muistelee nyt jotenkin tosi kaiholla.

Vuosi on selvästi vähän myös kullannut muistoja, sillä kulunut vauva-aika ei todellakaan ole mennyt ilman haasteita. Edellisessä kirjoituksessa lokakuussa 2015 mainitsin, että vauva oli vähentänyt päiväuniaan ja loppujen lopuksi vauvan nukkuminen (tai sen hankaluus) osoittautui vuoden suurimmaksi haasteeksi. Melkein vastasyntyneestä lähtien poika on koetellut vanhempiaan (pääasiassa äitiään, mutta tästä tuonnenpana) nukahtamisvastarinnalla. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka häntä on nukuttanut, niin hän ei ainakaan kovin helpolla suostunut nukahtamaan. Päiväunien osalta tämä pystyttiin loppujen lopuksi kiertämään siten, että häntä hytkyteltiin vaunuissa uneen, mutta yöunien osalta mentiin aika pian siihen, että mä menin pojan kanssa aina nukkumaan yhdeksän aikaan illalla ja nukutin hänet viereeni rinnalla. Eikä häntä voinut siirtää omaan sänkyyn, koska uni oli niin herkkää. 7,5 kuukauden ikäiseksi poika nukkui (tai "nukkui") mun kainalossa, heräili parhaimmillaan vain 2,5 tunnin välein, mutta usein tunnin tai kolmen vartin välein läpi yön ja valvotti mua siten, että välillä olin yön aikana nukkunut kolme tuntia, välillä neljä. 7,5 kuukauden iässä poika unikoulutettiin, jonka jälkeen saatiin hetken aikaa nauttia kokonaisista öistä. Tosin myös äiti olisi vaatinut oman unikoulun, sillä kun on noin pitkään tottunut koko ajan heräilemään yöllä, on yllättävän hankala opetella taas nukkumaan yhtäjaksoisesti... Sitten poika alkoi oppia liikkumaan, tuli flunssia ja hampaita, ja tällä hetkellä taiteillaan kokonaisten ja rikkonaisten öiden välillä. Välillä poika nukkuu koko yön, välillä herää itkeskelemään pari kertaa yössä. Tänä päivänä tilanne on siis jo helpottanut, mutta ensimmäinen puoli vuotta oli todella rankka oman jatkuvan univajeen vuoksi. Poikahan siis nukkui päiväunensakin myös levottomasti, jolloin oma lepääminen ei onnistunut, koska vaunuja sai olla terassilla veivaamassa koko ajan.

Parisuhteen kannalta vauvavuosi on ollut myös yllättävän rankka. Emme ole ikinä yhteisen 10 vuotemme aika riidelleet mieheni kanssa näin paljon ja näin pahasti. Onneksi olimme varautuneet tähän jo ennen vauvan syntymää ja onneksi parisuhteemme on niin vakaalla pohjalla, että meidän ei ole tarvinnut koskaan olla oikeasti huolissamme perheemme yhteisestä tulevaisuudesta. Mulle on ollut rankkaa huomata se, että odotukseni perhe-elämästä vauvan tulon jälkeen erosi niin paljon todellisuudesta. Odotin, että mieheni asettaisi aina perheen töiden edelle ja rientäisi aina töistä kotiin vauvan ja mun luokse. Odotin myös, että hänen ilta- ja yöpainotteinen vuorokausirytminsä kääntyisi vauvan myötä ja hän alkaisi heräämään aikaisin aamulla meidän kanssamme, jotta ehtisi viettää kanssamme aikaa ennen iltapainotteisiin töihinsä lähtöä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut siinä mittakaavassa mitä odotin, vaan mies joutui tekemään uudessa työpaikassaan paljon ylitöitä, nukkui aamulla pitkään ja lähti usein suoraan herättyään töihin tullakseen taas kotiin takaisin vasta joskus illalla sen jälkeen kun mä ja vauva olimme menneet jo nukkumaan. Suurimman osan vuodesta tunsin itseni yksinhuoltajaksi, koska suurimman osan viikosta hoidin vauvan aivan yksin aamusta iltaan saakka. Ja oli erittäin lähellä erittäin monta kertaa, etten pakannut laukkujani ja lähtenyt vauvan kanssa isovanhempien luokse, jotta olisin välillä saanut apua ja aikuista seuraa. Toki välillä lähdinkin, mutta en kuitenkaan loppujen lopuksi koskaan suutuspäissäni.

Mutta nyt mieheni on kesälomalla ja ihmettelen, miten olen selvinnyt koko vuodesta likipitäen yksin - kaikki on niin helppoa silloin kun toinen osallistuu lapsen hoitoon! Itse ehtii päivälläkin välillä ottamaan ihan rennosti :)  Ja mies on pojan kanssa kotona vielä kuukauden sen jälkeen kun mä menen töihin syyskuun alussa, joten tämä luku parisuhteessamme on nyt ohi, ja olemme selvinneet tästä voittajina. Saa nähdä, mitä haasteita se tuo mukanaan, kun olemme molemmat töissä ja poika päivähoidossa. Kuuleman mukaan siinäkin on haasteensa :) .

Vaikka olen tässä tuonut esille vauvavuoden haasteet, niin näistä kumpikaan ei muuta niitä faktoja, että pojan saaminen omaan elämääni on ehdottomasti parasta mitä mulle on tapahtunut ja että kotona vietetty 1,5 vuotta on ollut ainutlaatuista aikaa, jota en koskaan tule unohtamaan. Kaikesta tästä onnesta olen ollut kiitollinen ja kiitollisuus on muistunut mieleen aina vaikeimpinakin aikoina - kamalampaa olisi ollut, jos en tätä kaikkea olisi saanut koskaan kokea. Hieman haikeana palaan töihin syyskuun alussa ja tulen todennäköisesti alkuun kärsimään paljon siitä, etten se enää ole minä, joka saa todistaa pojan pieniäkin kehitysaskelia. Ensin se on isä syyskuun loppuun saakka, jolta saan kuulla kaikki päivän tapahtumat, ja sen jälkeen uutiset tulevat päiväkodin tädeiltä. Mutta kyllä siitäkin selvitään :) .

Otsikon kellonlyömällä elämämme muuttui. Silloin masun päälleni nostettiin suurisilmäinen, 53 senttiä pitkä ja 3780 grammaa painava poikavauva. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä <3 .

Synnytys käynnistyi lopulta edellistä kirjoitusta seuraavana päivänä, eli perjantai-iltana. Loppujen lopuksi kuitenkin tarvittiin kemikaallista käynnistystä, joka aloitettiin sunnuntaina. Itse synnytys kesti 14 tuntia ja oli kokemuksena ... hmmm ... aikamoinen :). Tuona yönä kerätty univelka ei ole hellittänyt edelleenkään, sen verran kiireisenä poika on pitänyt äitinsä. Olin kuvitellut, että synnytyksen avautumisvaihe on se vaihe, johon pitää henkisesti kovin varautua, mutta se olikin ponnistusvaihe, joka yllätti minut rankkuudellaan. Mutta kyllä kannatti - poika on maailman suloisin.

En ole ehtinyt päivittämään tänne pojan maailmaan tuloa, koska viimeisimmät pari kuukautta ovat olleet perheessämme hyvin kiireisiä. Muutimme heti elokuun lopussa ja aloitimme omakotitalon remontin. Lisäksi poika on koko ajan vähentänyt päiväuniaan, joten mammalla ei ole ollut aikaa surffailla netissä. Paitsi nyt, kun kamu vetää harvinaisia sisäpäiväunia - todella pitkästä aikaa.

Vaikka pari edellistä kuukautta on olleet rankat, olen joka päivä niin uskomattoman kiitollinen tuosta pallerosta. Paluuta entiseen, leppoisaan elämäntyylin tuskin enää on, mutta univelatkin karisevat heti kun aamulla kainalosta herää hymyilevä ja jokelteleva poika.

Takana on hieno matka raskaana ja edessä antoisa elämä äitinä. Voisiko sitä onnellisempi olla?

Rv 41 + 1 ja käämit on jo palaneet, hermo mennyt, tukka revitty päästä, seinille kiipeilty ja pää kertakaikkiaan levinnyt. Muutamana päivänä ja yönä on ollut muutamia epämiellyttävän tuntuisia supistuksia, mutta toiveista huolimatta ne eivät ole jatkuneet muutamaa kertaa / paria tuntia pidempään.

Vaikuttaa siltä, että luomu ei vain ole meidän perheen juttu. Tätä vauvaa ei saatu luomuna masuun sisälle eikä sitä nyt näköjään saada luomuna ulos. Huomenna pitää soittaa aika maanantaiksi äitiyspoliklinikalle yliaikaiskontrolliin. Maanantaina tehdään sitten päätös. käynnistetäänkö synnytys heti silloin vai odotellaanko vielä pari päivää.

Edessä on siis vielä pitkä viikonloppu, jolloin pitää tarkkailla vauvan liikkeitä. Neuvolassakin sanottiin, että nyt pitää olla erityisen tarkkana siinä, että liikkeitä tuntuu ja mennä matalalla kynnyksellä päivystykseen, jos tuntuu siltä, että vauva ei liiku normaalisti. Toivottavasti siihen ei tarvitse mennä! Sitä havaintoa mä en enää kestä, että vauva ei liikukaan normaalisti.

Mut hei, ehkä ensi yönä synnytys käynnistyy (yeah right).

Nyt alkaa flippaamaan ja huolella. Mieli alkaa olla todella musta, kun mitään ei vaan tapahdu. Vedin juuri aamulla oikein räkäiset itkut asian takia ja siinä itkeskellessäni tajusin, että tämä venailu on selvästi herättänyt mussa jotenkin oudolla tavalla samoja tunteita kuin epäonnistumiset hedelmöittymisessä silloin hoitojen ja yrityksen aikana.

Mä olen ollut monessa asiassa ihan tosi superonnekas. Muun muassa siinä, että raskaus on ollut helppo ja siinä, että mä olen saanut tosi paljon vertaistukea muilta raskaana olevilta, joilla laskettu aika on osunut tähän heinä-elokuun vaihteeseen. Mut nyt mä  olen jäänyt yksin tälle asemalle odottelemaan, kun kaikki mammakaverit ovat jo vauvansa synnyttäneet. Erityisesti tämä herättää mussa niitä samoja traumatuntemuksia kuin silloin lapsettomuuden aikana; kaikki muut onnistuvat, mutta meillä vaan kestää ja kestää. Ja sitten ne typerät todennäköisyyslaskennat: kaikilla muilla kaikki on mennyt niin hyvin, että meillä varmaan tapahtuu jotain kauheaa.

Sitten ne irrationaaliset pelot. Mua pelottaa, että mun istukka käy pian jotenkin "vanhaksi" ja irtoaa itsekseen. Tai ainakin lopettaa toimittamasta vauvalle ruokaa ja happea. Lisäksi mua pelottaa, että mun kroppa ei vaan tässä asiassa jotenkin toimi (vaikka siis tähän saakka kaikki on raskauden aikana mennyt tosi hienosti ja olen ollut kropastani tosi ylpeä!), eikä esimerkiksi osaa tuottaa jotain tiettyä hormonia, joka synnytyksen käynnistäisi.

Ja sitten se pettymys siihen, ettei asiat menneet niin kuin oli suunniteltu. Mun mies järjesti lomansa sillä tavalla, että voi olla kotona vaikka vauva olisi syntynyt jo viikkoa ennen laskettua aikaa. Jos olisimme osuneet lähelle laskettua aikaa, olisi meillä ollut aikaa olla vauvan kanssa yhdessä kotona melkein kaksi ja puoli viikkoa. Nyt miehen pitää mennä viikon päästä töihin (on sellaisessa työssä, josta ei voi noin vain jäädä isyyslomalle) eli joka tapauksessa syntymän jälkeiset yhteiset päivät alkavat pikkuhiljaa olla luetut. Puhumattakaan siitä, että joudutaan synnytyksen käynnistykseen viikon päästä maanantaina; tuolloin mies on jo töissä ja mä olen kokonaan yksin. Toki olemme suunnitelleet, että mies pitää kolme viikkoa isyyslomaa sitten taas elokuun viimeiseltä viikolta alkaen, mutta se ei tule olemaan sellaista rauhallista aikaa kuin olin suunnitellut, sillä hieman yllättäen saimme asuntomme myytyä ja joudumme muuttamaan juuri tuona viikkona uuteen asuntoon. Käytännössä siis isyysloman kolme yhteistä viikkoa menee siinä, että mä olen vauvan kanssa yksin sillä aikaa kun mun mies tekee muuton ja järjestelee kamat paikoilleen ennen kuin joutuu taas palaamaan töihin.

Tässä siis kokonaisuudessaan kaikki angstin aiheet tähän liittyen. Plus tietysti tieto siitä, että koko lähipiiri odottaa uutisia pikkuprinssin syntymästä ihan kieli pitkällä, eikä meillä ole mitään tarjottavaa.

Ja suurimman osan ajasta osaan ajatella järkevästi. Vauva tulee sitten kun hän on siihen valmis. Nyt odotusta on enää todella vähän jäljellä. Kyllä muutaman päivän jaksaa vielä, kun on melkein kahdeksan vuotta odottanut. Meillä tulee olemaan kuitenkin yhteistä aikaa perheen kesken ja mies varmasti pääsee synnytykseen mukaan vaikka ehitisikin mennä jo takaisin töihin. Vauva liikkuu vielä aivan normaalisti, joten hänellä on kaikki varmasti hyvin.

Mutta jotta kaikki ei jäisi aivan herran haltuun, suuntaan ensi viikolla akupunktioon ja osteopaatille synnytyksenkäynnistyshoitoihin.