Tilanne ei ole juurikaan muuttunut. Olemme käyneet pariterapiassa, jossa meillä on ollut hyviä keskusteluita ja on ehkä käynyt enemmän ilmi, että syy nykyiseen kriisiin ei niinkään ole ollut se, että en ole tukenut miestäni vaan se, että pidemmällä aikavälillä mieheni ei ole pitänyt huolta omasta sosiaalisesta hyvinvoinnistaan. On jämähtänyt kotiin, eikä ole nähnyt vaivaa sen eteen, että olisi tavannut ystäviään ja kokenut erilaisia asioita itsenäisesti. Ja sitten kun työuupumus ja masennus iski, niin ei ollut mitään, mistä hakea virkistystä omalle mielelle ja sitten oma koti alkoi tuntua vankilalta ja oma perhe vanginvartijoilta.

Ja se toinen nainen. Mieheni pitää vahvasti kiinni siitä tarinasta, että on tutustunut tähän ihmiseen ja heistä on tullut todella hyviä ystäviä. Itse kuitenkin koen, että tämä ystävyys vie meitä enemmän erilleen kuin yhteen, jolloin kyseessä ei voi olla täysin normaali ystävystyminen.

Edellisessä pariterapiassa minulta kysyttiin, että mitä toisen osapuolen pitäisi tehdä, jotta voisin paremmin. Vastasin, että odotan vain avoimuutta. Kaiken salailun ja salakähmäilyn jälkeen koin, että juuri se sai minut voimaan niin huonosti. Tämän oli siinä vaiheessa miehelleni ok, mutta huomaan, että sama käytös jatkuu edelleen. Ja voin siksi ajoittain erittäin huonosti. 

Toivoisin, että pystyisin nyt alkaa rakentamaan omaa itsenäisyyttäni. Löytää jostain sen voiman, joka voisi suhtautua tähän tilanteeseen siten, etten antaisi sen lannistaa itseäni. Mutta jätetyksi tulemisen tunne - etenkin kun kyseessä on mahdollisesti myös kolmannen osapuolen mukaantulo - vie itsetunnon ja tekee olostani pienen ja heikon. Vietin parhaimmat vuoteni tämän ihmisen kanssa ja nyt hän hylkää minut kuin rukkasen ja on vaihtamassa minut 12 vuotta nuorempaan pin up -tyttöön, joka tarjoilee miehelleni uusia kokemuksia.

Sinä nainen. Voi kunpa olisit osannut kunnioittaa sitä, että mieheni on naimisissa ja hänellä on perhe. Olisit antanut meille rauhan selvittää omat ongelmamme ja jatkaa sen jälkeen yhdessä entistä vahvempana. Toivon, että palat helvetissä ja koet kamalia syyllisyyden tuntoja perheen rikkomisesta koko matkan sinne asti. Vihaan sinua.

Mieheni. Olen niin pettynyt sinuun, että sorrut siihen samaan ansaan kuin niin moni muukin keski-iän saavuttanut mies ja kuvittelet, että elämä muuttuu ihanammaksi, kun hylkäät perheesi. En olisi koskaan uskonut sinusta, että luovuttaisit näin helpolla ja tekisit tällaisia ratkaisuja. Ja 16 vuoden jälkeen muuttuisit parissa kuukaudessa minulle täysin vieraaksi ihmiseksi. Sellaiseksi, joka ei voi katsoa minua enää silmiin tai jutella mistään meille ennen niin tavallisista asioista. Etkö ymmärrä, miten paljon tämä ja kaikki salailu loukkaa minua. Ja rikkoo minua koko ajan enemmän. Toivoisin, että mikäli sulla on rakkaussuhde tämän uuden ihmisen kanssa, niin kertoisit siitä minulle avoimesti, koska tämä nykyinen käytöksesi rikkoo minua niin paljon enemmän kuin tieto siitä, että olet jo mennyt eteenpäin.

Ja se satuttaa, että kerrot toivovasi, että voisit vain muuttaa johonkin lähietäisyydelle ja osallistua edelleen perheen elämään. Osallistua koiran ja lapsen hoitoon ja meidän omakotitalon projekteihin, viettää meidän kanssa edelleen yhteisiä perhejuhlia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että haluat vain rusinat pulllasta. Välttää arjen haasteet ja osallistua vain mukaviin hetkiin. Kun lähdet, minusta tulee käytännössä totaaliyksinhuoltaja, koska työsi vuoksi et voi ottaa asioista 50% vastuuta. Enkä ole varma, että jaksanko kaikkea sitä. Tällä hetkellä ainakin voimavarat ovat todella vähissä.

Yritän ajatella, että pärjään kyllä yksinkin. Ja voi olla jopa kevyempää, kun aiheuttamasi taakka poistuu. Mutta samaan aikaan rakastan sua edelleen, niin kuin olen aina rakastanut, ja toivon, että voisimme jatkaa yhdessä kunhan saamme ongelmat esiin ja selvitettyä. Meillä on niin pitkä ja kuitenkin viimeistä vuotta lukuunottamatta onnellinen yhteinen menneisyys.

Pelkään, että jälkeesi jään yksin enkä koskaan enää saa tuntea rakkautta ja kumppanuutta kenenkään kanssa. Ja että olen kohtelusi jälkeen niin rikkoutunut ihminen, ettei minua kukaan enää halua.

Mistä löytäisin sisäisen voimani? Miten saisin itseni vakuutettua, että olen itsenäinen ja oikeasti aika vahva, koska olen jo pitkään hoitanut kaiken yksin, ilman sinun apuasi? Mistä löytäisin sen toivon, että sinun jälkeesi voin löytää jonkun uuden ihmisen, joka menee kanssani nukkumaan samaan aikaan ja syö kanssani yhteisiä aamupaloja? Asioita, joihin sinä et pystynyt. Ja johon voin luottaa niin kuin tämän vuoden alkuun saakka luotin kaikki vuodet sinuun.

Olit viime vuonna todella uupunut töistäsi. Kesälomaa edeltävänä perjantaina hajosit ja olit perumassa seuraavana päivänä alkavaa lomareissua sen vuoksi, ettet ollut ehtinyt tehdä lomaa edeltävää työlistaasi tyhjäksi. Itkit ja sanoit, ettei voida lähteä. Mä itkin sun kanssa. Sanoin, että nyt tämä on jo liikaa, sun mieli on sairas ja sun pitää hakea apua. Mennä lääkäriin, josta ihan varmasti saat sairaslomaa. Ajattelin, että tätä kautta saisit vähän lepoa ja aikaa ajatella, että mitä tilanteelle pitää seuraavaksi tehdä, että se paranee. Akuuttina asiana käytiin läpi ne asiat, jotka sun omasta mielestäsi olisi pitänyt saada valmiiksi ennen loman alkua ja yhdessä haarukoitiin kriittiset asiat ja ne, jotka voi hyvin jättää tekemättä. Sä otit neuvot vastaan ja päästiin reissuun. Ja siitä seurasi neljän viikon kesäloma, jonka aikana ehdit vähän palautumaan töistäsi.

Voin vannoa, että vaikka tiesin, että sä olit uupunut, en aidosti tajunnut, että olit niin syvästi masentunut. Sä olet aina ollut leppoisampitahtinen muhun verrattuna ja se, että aloitkin viettämään enemmän aikaa sohvalla puhelimen kanssa makoillen, ei suoraan laittanut mun hälytyskelloja soimaan.

Ja nyt sitten me ollaan yhtäkkiä siinä tilanteessa, että sä muistelet tuota lomaaedeltävää hetkeä siinä valossa, että en ollut sun tukena.  Taputin kuulemma vain olalle ja sanoin, että jatkat nyt vaan. Nyt käsitän, että sun masentunut mieli ei nähnyt sitä tukea, mitä yritin tilanteessa antaa, vaan tulkitisi sen pimeästi ja aivan väärin. Vaikka mä halusin vain auttaa sua parantamaan sun mielen ja käsittelemään uupumuksen aiheuttaman mielenväsymyksen.

Sen sijaan, että sä olisit mennyt lääkäriin ja sitä kautta päätynyt hoitamaan itseäsi, mä katson nyt sivusta, miten sä eliminoit nykyisen elämäsi paloja yksi kerrallaan. Tunsin helpotusta silloin, kun syksyllä sanoit, että irtisanoudut uupumuksen aiheuttaneesta työstäsi. Nyt tässä kohtaa, kun tiedän, että olit myös masentunut, ymmärrän, että tämä oli vain yhden ongelman eliminointi - ei sellainen toimi, mikä parantaisi sun syvälle masennukseen ajautuneen mielesi. Ja nyt sä olet seuraavaksi eliminoimassa mut ja sitä kautta myös koko sun tähän astisen elämän ja perheen. Etkä edelleenkään kohtaa sun mielen ongelmia ja tee mitään, mikä auttaisi sun mieltä parantumaan masennuksesta. 

Tuntuu, että yrität parantaa sun olon ja elämän tällä hetkellä siten, että resetoit elämääsi siihen tilaan, jossa se on edellisen kerran ollut huoletonta - ravintola-alan töissä sen alan ihmisten ympäröimänä.

Niin, silloin kun me tavattiin 17 vuotta sitten, olimme molemmat ravintolassa töissä ja elimme pitkään helppoa dinkkuarkea, jossa näimme harvoin, mutta pyrimme viettämään saatavilla olevan vähäisen vapaa-ajan yhdessä. Työaikojen takia muutettiin aika pian yhteenkin, jotta näkisimme edes saman katon alla vähän enemmän.

Ja nyt sä olet ystävystynyt Jennin kanssa, joka on irvokkaasti töissä samassa ravintolassa, jossa mä olin silloin kun me tavattiin. Jenni on kuulemma sun ystäväsi, joka ymmärtää ravintola-alan sielunmaisemaa ja jonka kanssa on hauska heittää läppää näiden synkeiden aikojen keskellä. Teillä kuulemma klikkasi viime syksynä. Mutta kertomasi mukaan teidän välillä ei ole meiltä puuttuvaa kipinää, kyse on vain kaveruudesta.

Mutta onko tätä taustaa vasten ihme, että ajattelen, että pakokeinona nykytilanteesta ja hoitamattomasta masennuksestasi, resetoit elämääsi vanhaan tilaan, jossa tällaiset huolet eivät painaneet.

Mä olen niin huolissani sun mielenterveydestä. Mitä tapahtuu, jos sä et sitä hoida kuntoon? Sä teet nyt vuorotyötä, jossa unirytmi heittelee ja sä voit piankin löytää itsesi umpikujasta, kun väsymys ja uupumus ottaa taas vallan. Ja olen myös tuon kesäloman alun jälkeen yrittänyt saada sua menemään lääkäriin ja hoitoon, mutta sä et halua mennä. Ehkä ajattelet, että meidän pariterapia parantaa sut samalla, mutta sä et saa sieltä sitä hoitoa, jota sun tilanne vaatii.

Mä pelkään, että masennut tuhoaa koko meidän elämän. Ja mä pelkään, että se tuhoaa vielä sun koko elämän. Hoitaisit pliis rakas itsesi kuntoon ennen kuin on liian myöhäistä.

Meillä on 17 yhteistä vuotta takana. Sä olit mun ensimmäinen oikea poikaystävä ja elämä oli niin pitkään niin helppoa ja vaivatonta ja asiat vain sujuivat vaivattomasti eteenpäin. Ollaan kohdattu paljon vaikeuksia yhdessä; sun isän kuolema, mun vakava sairaus, yhdeksän vuoden lapsettomuus, joka onneksi päättyi onnellisesti ja sitten sen hyväksyminen, ettei meille tule toista lasta.

Kun meille tuli lapsi, ei elämä ollutkaan niin vaaleanpunaista, mitä olin ajatellut perhe-elämän olevan. Sä olit vuorotöissä lapsen kolme ensimmäistä vuotta ja mä kaipasin paljon yhteistä aikaa, kun pelkäsin, että lapsi vieraantuu isästään, joka on paljon poissa muun perheen hereilläoloaikaan. Lapsi nukkui pitkään huonosti ja mä olin tosi väsynyt kun pyöritin periaatteessa arkea yksin. Sitten tapahtui ihania asioita ja sä sait päivätyötä ja olin niin onnellinen, että meistä tuli vihdoin perhe. joka vietti luontaisesti aikaa yhdessä.

Mutta sitten tuli myös korona-aika ja jämähdettiin moneksi vuodeksi saman katon alle. Omat menot peruuntuivat ja loppujen lopuksi ei varmaan kumpikaan edes saatu aikaiseksi järjestää omaa aikaa. Ollaan molemmat kuitenkin ihmisiä, jotka kaipaavat omaa, yksinäistä aikaa ja taidettiin sitten lopulta tukahduttaa toisemme. Piirit menivät pieniksi ja fokus meni pelkästään tähän arjen pyörittämiseen. Mä halusin, että sä osallistuisit siihen, ja sä teit vain asiat omassa rauhallisessa tahdissa, joka mua toiminnan ihmisenä suunnattomasti ärsytti. Miksei voi vaan tehdä asioita heti pois päiväjärjestyksestä?

Puolitoista vuotta sitten sun työkuviot muuttuivat vastoin sun omaa tahtoa. Viime vuoden aikana sä uuvuit työhösi ja taisit myös masentua. Viime vuosi oli meille niin raskas. Mä katsoin vierestä kun sä pikkuhiljaa jättäydyit kaikesta sivuun, etkä enää lopuksi laittanut tikkua ristiin perheen hyväksi. Sä katosit sohvan pohjalle puhelimesi kanssa, eikä suhun enää saanut yhteyttä. Tiesin, että sä olit uupunut, mutta koska en ole koskaan aiemmin ollut masennuksen kanssa tekemisissä, en tiennyt, että sä olit niin syvissä vesissä. Mun silmiin tilanne näytti siltä, että sua lakkasi perhe-elämä kiinnostamasta ja koko perhepaletti romahti mun niskaan pyöritettäväksi. Itkin omaa yksinäisyyttäni ja väsymystäni niin monena iltana. En ymmärtänyt mitä oikein on tapahtumassa. Ja me ollaan aina oltu niin älyttömän huonoja puhumaan, ettei nyt tässäkään tilanteessa kumpikaan saanut sanottua, että mikä tilanne on. Ajateltiin, että toinen osaa lukea ajatuksia, mutta tosiasiassa näin ei tainnut kuitenkaan olla.

Sitten sä irtisanouduit sun töistä ja mä huokaisin helpotuksesta. Viimein sä teit jotain, mikä tulisi parantamaan tätä tilannetta. Nyt vain sinniteltäisiin pari kuukautta ja sen jälkeen tilanne helpottaisi. 

Paitsi ettei siinä käynyt niin.

Kun sun työt loppui, niin musta oli ihanaa nähdä, kun sä olit taas hetkittäin enemmän läsnä ja kiinni elämässä. Meillä oli tammikuussa yksi isompi riita, jonka yhteydessä mulle oli viimein käynyt paremmin ilmi, miten paskana sä olet ollut ja mua riipi sisältä, kun sain tietää, mitä sä olet käynyt läpi kun mä en ole tiennyt mitään. Sä olit ollut pimeyden vallassa kykenemättä mihinkään silloin kun mä olen luullut, että sua on alkanut vain perhe-elämä nyppimään.

Tuntui siltä, kuin verho olisi nostettu mun silmiltä ja muistin taas miten mä sua rakastankaan ja tajusin, miten vähän mä olen sitä sulle näyttänyt. Innostuin kuin pieni tyttö kun sä pitkän ajan jälkeen pyysit mut kahdenkeskiselle lomalle Tampereelle. Ihanaa, tuo mies haluaakin viettää aikaa mun kanssa!

Tampereella meillä oli mun mielestä mukavaa. Pidettiin toisiamme kädestä ja oltiin lähellä. Käytiin ohimennen keskustelu, jossa mä kerroin, miten hankala ajanjakso meillä on ollut ja miten sä olet kokenut, että olet viime aikoina joutunut kerjäämään multa huomiota, mutta nyttemmin lopettanut sen, kun koit, ettet mitään saanut. Tuolloin en vielä suhtautunut tähän vakavasti, ajattelin, että nyt kissa on pöydällä ja tämän jälkeen alamme vain panostamaan taas parisuhteeseen enemmän ja järjestetään enemmän aikaa yhdessä, niin kaikki alkaa taas mennä parempaa kohti.

Pidin sua paljon lähellä, pussailin, halailin ja olin jälleen iloisella mielellä. Tuntui, että säkin olit vähän valoisampana ja jonkun verran mukanakin. Laitoit pääsi mun syliin silitettäväksi, halailit ja otit kainaloon. Kuitenkin välillä kotona tuntui, että sä katoat välillä jollekin kaukaiselle saarelle, etkä halua ottaa muhun mitään kontaktia. Kesken yhden työpäivän sitten kysyinkin sulta, että ahdistaako sua se, että olen taas tullut lähelle. Sillloin toistit jälleen sen, että kyllästyit kerjäämään multa huomiota ja nyt et enää välitä. Nyt tämä meni jotenkin paremmin perille ja kysyin sulta, että aiotko lähteä kotoa ja jättää meidät. Sä kerroit, että tuntuu, ettei meillä ole mitään yhteisiä tavoitteita, aina on menty mun pillin mukaan, suhun ei ole luotettu eikä sua ole kotona arvostettu. Mutta silti tämä keskustelu päättyi vielä siihen, että ehkä kyseessä on vain isompi vastamäki meidän yhteisellä polulla ja saamme tämän korjautumaan.

Seuraavassa kuussa meillä oli leffatreffit, jotka olivat taas mun mielestä mukavat. Juteltiin ja pussailtiin ja naurettiin. Seuraavana päivänä taika oli kuitenkin ohi ja katosit jälleen kaukaiselle saarellesi. Illalla olit töissä ja kysyin sulta viestillä, että olenko tehnyt jotain, olenko ollut liian iholla nyt kun olen taas löytänyt sun luo ja pyysin sua kertomaan, jos näin olisi, jotta voisin antaa sulle vähän happea. Sä laitoit viestin, että jutellaan asiasta huomenna.

Ja sitten se pommi tuli. Yhtäkkiä kyse ei ollutkaan enää vastamäestä. Yhtäkkiä sä kerroitkin, että et ole enää hetkeen tuntenut mua kohtaan sitä kipinää, joka on kaikkien näiden vuosien aikana tullut luontevasti. Olet ollut ahdistunut, koska susta tuntuu, että valehtelet mulle, jos pidät mua kädestä kiinni tai teet jotain sellaista, mitä rakastetulle ihmiselle tehdään. Olet pohtinut, että onko tässä mitään järkeä ja olisiko parempi muuttaa ainakin joksikin aikaa pois kotoa.

Silloin mä romahdin. Mä olen aina luottanut meihin kahteen kuin peruskallioon. Olen ajatellut, että tapahtui mitä tahansa, niin meidän rakkaus kestää ja kaikesta päästään yli. Mutta tässä hetkessä mun elämästä katosi pohja ja putosin jonnekin todella syvälle. Seurasi paljon itkua. Vajosin maahan itkemään, kun jalat eivät enää kantaneet. Meillä oli rajallinen aika käydä läpi tilannetta, ennen kuin lapsi piti hakea harrastuksesta, mutta tässä kohtaa keskustelu päättyi siihen, että tämä meidän keskustelu sai sut kuitenkin yrittämään, josko saataisiin tämä meidän tilanne selvitettyä. Olit valmis aloittamaan pariterapian, etkä ollut lähdössä mihinkään. Illalla vielä sanoit, että voisi olla hyvä ajatus, että yritettäisiin viettää aikaa yhdessä enemmän. Mä sanoin, että se olisi tosi kiva, että mä tosi mielelläni viettäisin sun kanssa enemmän kahdenkeskistä aikaa.

Ensimmäinen pariterapia meillä oli heti samalla viikolla. Se oli meistä molemmista puhdistava kokemus vaikka mua sattuikin kuulla, että sä et tunne sitä kipinää, etkä tällä hetkellä voi olla varma, että löydätkö sitä koskaan enää mun kanssa uudelleen. Mutta terapian jälkeen sä nuuskutit mun korvaa, halasit ja pussasit ja sanoit, että tunnet nyt paljon enemmän toivoa.

Ekan terapian jälkeen oli ihana katsoa, kun sä olit pitkästä aikaa kevyemmällä mielellä ja läsnä. Sun mieli oli selvästi keventynyt ja olimme varmaan molemmat tavallaan helpottuneita, että tiesimme nyt tasan tarkkaan, että missä mennään.

Mä kuitenkin romahdin enkä pystynyt menemään töihin. Sain sairaslomaa kaksi viikkoa, joka ei tehnyt tässä kohtaa hyvää, koska olimme vielä ennen sun töiden alkua molemmat kotona. Sä selvästi kaipasit nyt eroa musta ja siksi mä yritin joka aamu raahautua pois kotoa johonkin ja tulla kotiin vasta after work -aikaan. Tehtiin tyhmästi ja mentiin pääsiäiseksi koko perheellä mökille, jossa sitten varmaan molemmilla alkoi kaatua seinät päälle. Mun pää ei ainakaan kestänyt ja pelko ja ahdistus otti tosissaan vallan. Voin todella huonosti sen jälkeen kun tulimme takaisin kotiin.

Tällä viikolla meillä oli toinen pariterapia. Tilanne ei sun mielestä ollut mennyt eteen- eikä taaksepäin. Mäkin toki tiesin, ettei edistymistä ole tapahtunut, mutta toisaalta olin helpottunut, ettei takapakkiakaan ollut tullut. Mutta tällä viikolla aiemmassa keskustelussa ja vielä terapiasessiossakin kävi ilmi, että tällä hetkellä sä et halua viettää mun kanssa dedikoitua yhteistä aikaa. Sun mielestä se, mitä sä tässä hetkessä tarvitset on se, että aloitat taas vuorotyöt ja saat sitä kautta tarvittavaa etäisyyttä kotiin. Ja kaikki muu saa edetä omalla painollaan. Mä olen tästä hieman eri mieltä. Mä ymmärrän, ettei nyt ainakaan alkuun meidän kannatakaan alkaa varailemaan romantiikkaviikonloppuja, mutta pidemmällä tähtäimellä meidän pitäisi viettää aikaa kodin ulkopuolella ilman lasta ja koiraa, jotta taas muistettaisiin, että miten hyviä me ollaan yhdessä silloin kun arki ei muserra. 

Terapiassa kävi myös ilmi, että sä olet todennäköisesti koko lapsen olemassaoloajan kokenut painostusta, että kaikki vapaa-aika pitäisi viettää yhdessä ja sä olisit tarvinnut enemmän omaa aikaa, jotta aina töiden jälkeen ei olisi ollut pakko suunnistaa kotiin leikkimään kotia vaan olisit saanut tehdä omia juttuja. Mä voin varmastikin myöntää, että toki silloin kun sä olit lapsen kolme ekaa vuotta vuorotöissä, niin toivoin tietenkin, että vietettäisiin aikaa myös yhdessä perheenä. Mutta sun olisi pitänyt ottaa myös vastuuta omasta hyvinvoinnista ja ottaa sitä omaa aikaa itsellesi riittävästi. Jos sä olisit mulle puhunut asiasta ja perustellut, niin tottakai mä olisin antanut sun olla myös sinä, eikä pelkästään perheenisä. Ja sitten kun jämähdettiin kaikki kotiin koronan alkaessa, niin sun olisi silloinkin pitänyt pitää huoli omasta hyvinvoinnista ja irrottautua arjesta säännöllisesti kestääksesi järjissäsi. Mutta sä olit vain kotona, etkä lähtenyt mihinkään. Mä en voinut sua pakottaa mihinkään. Ja kotona valitettavasti perhe-elämä pyörii ja sä et voi olla siinä vain sivussaseuraajana.

Kun lähdimme terapiasta, niin ehdotin, että nyt kun sulla alkaa vuorotyöt, niin tekisimme niin, että aina kun sulla on pidemmät työputket, niin jäisit kaupunkiin yöksi. Ja vapaapäivät viettäisit kotona perheen kanssa. Näin saisit omaa aikaa, saisit tehdä niitä asioita, jotka on sulle omia, mutta sitten kuitenkaan ei tarvitisi lapselle tai läheisille kertoa vielä mitään siitä, että meillä on Ongelmia. Vain sen, että lisäämme vähän happea perhe-elämään.

Eli siitä, että helmikuussa meillä oli vain vähän vastamäkeä tilanne on nyt eskaloitunut siihen, että sä et tunne kipinää mua kohtaan, halaukset tuntuvat ystävän halauksilta, sä lähdet takaisin vuorotöihin, jotta saat koko perheeseen etäisyyttä ja tulet asumaan osittain poissa kotoa, että saat omaa aikaa.

Ei siis hyvältä näytä.

En tiedä, millaisia mahdollisuuksia tällaisessa tilanteessa on. Tottakai toivon, että etäisyys ja se, että saat masennukseen ja uupumukseen vieneen epäterveellisen työn jälkeen onnistumisen tunteita uudessa työssä, saa suhun positiivista energiaa ja heräät huomaamaan, että sullahan onkin ihan kiva perhe ja kaikki ihan hyvin ja tuota vaimoakin voisi taas alkaa rakastaa.

Mutta ehkä mä enemmänkin nyt tässä kohtaa näen, että tämä kaikki on vain valmistautumista lopulliseen eroon. Ja huomaan itsekin, että olen alkanut valmistaa itseäni siihen vaihtoehtoon. Pohtinut, että me tullaan pojan ja koiran kanssa kyllä pärjäämään ja pelännyt sitä lopullista yksinäisyyden tunnetta, kun kotona ei ole oikeasti enää ketään, kenen kainaloon voin mennä (tällä hetkellä saan vielä tarvittaessa mennä).

Voi kun mä keksisin jonkun sellaisen keinon, että sä löytäisit taas takaisin mun luokse. Mä tiedän, että me ei enää voida palata entiseen, mutta mä vain niin toivoisin, että sä antaisit meille aikaa toipua kaikesta, luottaisit meidän pitkään kestäneeseen rakkauteen ja sitten me tehtäisiin meidän yhteiselle elämälle sellainen perusta, jossa molemmat saavat sen mitä tarvitsevat. Sitä mä toivon. Että me nyt järkevöidyttäisiin, puhuttaisiin, sitouduttaisi tähän yhdessä ja rakennettaisi meille parempi huominen, joka kantaa meidät eläkeikään ja hautaan saakka.

Olipa liikkistä lueskella noita viime ja toissa vuoden kirjoituksia raskaudesta. Edelleen ihan huikea juttu, että me olemme olleet niin onnekkaita, että olemme kaiken tämän saaneet kokea!

Poika täytti kuusi päivää sitten yhden vuoden. Vähän ennen synttäreitä joku kysyi, että miltä tuntuu, kun oma lapsi täyttää vuoden. Siinä vaiheessa en osannut sanoa oikein mitään, mutta syntymäpäivän koitettua - ja koko aika sen jälkeen - on mennyt muistellessa asioita, joita viime kesän lopulla ja syksynä tapahtui. Vaikka tuo taapero (mulle varmaan aina vauva!) on maailman ihanin ja tuntuu siltä, että rakkaus häntä kohtaan vaan kasvaa päivä päivältä, niin silti vuoden takaisia pikkuvauva-aikoja muistelee nyt jotenkin tosi kaiholla.

Vuosi on selvästi vähän myös kullannut muistoja, sillä kulunut vauva-aika ei todellakaan ole mennyt ilman haasteita. Edellisessä kirjoituksessa lokakuussa 2015 mainitsin, että vauva oli vähentänyt päiväuniaan ja loppujen lopuksi vauvan nukkuminen (tai sen hankaluus) osoittautui vuoden suurimmaksi haasteeksi. Melkein vastasyntyneestä lähtien poika on koetellut vanhempiaan (pääasiassa äitiään, mutta tästä tuonnenpana) nukahtamisvastarinnalla. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka häntä on nukuttanut, niin hän ei ainakaan kovin helpolla suostunut nukahtamaan. Päiväunien osalta tämä pystyttiin loppujen lopuksi kiertämään siten, että häntä hytkyteltiin vaunuissa uneen, mutta yöunien osalta mentiin aika pian siihen, että mä menin pojan kanssa aina nukkumaan yhdeksän aikaan illalla ja nukutin hänet viereeni rinnalla. Eikä häntä voinut siirtää omaan sänkyyn, koska uni oli niin herkkää. 7,5 kuukauden ikäiseksi poika nukkui (tai "nukkui") mun kainalossa, heräili parhaimmillaan vain 2,5 tunnin välein, mutta usein tunnin tai kolmen vartin välein läpi yön ja valvotti mua siten, että välillä olin yön aikana nukkunut kolme tuntia, välillä neljä. 7,5 kuukauden iässä poika unikoulutettiin, jonka jälkeen saatiin hetken aikaa nauttia kokonaisista öistä. Tosin myös äiti olisi vaatinut oman unikoulun, sillä kun on noin pitkään tottunut koko ajan heräilemään yöllä, on yllättävän hankala opetella taas nukkumaan yhtäjaksoisesti... Sitten poika alkoi oppia liikkumaan, tuli flunssia ja hampaita, ja tällä hetkellä taiteillaan kokonaisten ja rikkonaisten öiden välillä. Välillä poika nukkuu koko yön, välillä herää itkeskelemään pari kertaa yössä. Tänä päivänä tilanne on siis jo helpottanut, mutta ensimmäinen puoli vuotta oli todella rankka oman jatkuvan univajeen vuoksi. Poikahan siis nukkui päiväunensakin myös levottomasti, jolloin oma lepääminen ei onnistunut, koska vaunuja sai olla terassilla veivaamassa koko ajan.

Parisuhteen kannalta vauvavuosi on ollut myös yllättävän rankka. Emme ole ikinä yhteisen 10 vuotemme aika riidelleet mieheni kanssa näin paljon ja näin pahasti. Onneksi olimme varautuneet tähän jo ennen vauvan syntymää ja onneksi parisuhteemme on niin vakaalla pohjalla, että meidän ei ole tarvinnut koskaan olla oikeasti huolissamme perheemme yhteisestä tulevaisuudesta. Mulle on ollut rankkaa huomata se, että odotukseni perhe-elämästä vauvan tulon jälkeen erosi niin paljon todellisuudesta. Odotin, että mieheni asettaisi aina perheen töiden edelle ja rientäisi aina töistä kotiin vauvan ja mun luokse. Odotin myös, että hänen ilta- ja yöpainotteinen vuorokausirytminsä kääntyisi vauvan myötä ja hän alkaisi heräämään aikaisin aamulla meidän kanssamme, jotta ehtisi viettää kanssamme aikaa ennen iltapainotteisiin töihinsä lähtöä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut siinä mittakaavassa mitä odotin, vaan mies joutui tekemään uudessa työpaikassaan paljon ylitöitä, nukkui aamulla pitkään ja lähti usein suoraan herättyään töihin tullakseen taas kotiin takaisin vasta joskus illalla sen jälkeen kun mä ja vauva olimme menneet jo nukkumaan. Suurimman osan vuodesta tunsin itseni yksinhuoltajaksi, koska suurimman osan viikosta hoidin vauvan aivan yksin aamusta iltaan saakka. Ja oli erittäin lähellä erittäin monta kertaa, etten pakannut laukkujani ja lähtenyt vauvan kanssa isovanhempien luokse, jotta olisin välillä saanut apua ja aikuista seuraa. Toki välillä lähdinkin, mutta en kuitenkaan loppujen lopuksi koskaan suutuspäissäni.

Mutta nyt mieheni on kesälomalla ja ihmettelen, miten olen selvinnyt koko vuodesta likipitäen yksin - kaikki on niin helppoa silloin kun toinen osallistuu lapsen hoitoon! Itse ehtii päivälläkin välillä ottamaan ihan rennosti :)  Ja mies on pojan kanssa kotona vielä kuukauden sen jälkeen kun mä menen töihin syyskuun alussa, joten tämä luku parisuhteessamme on nyt ohi, ja olemme selvinneet tästä voittajina. Saa nähdä, mitä haasteita se tuo mukanaan, kun olemme molemmat töissä ja poika päivähoidossa. Kuuleman mukaan siinäkin on haasteensa :) .

Vaikka olen tässä tuonut esille vauvavuoden haasteet, niin näistä kumpikaan ei muuta niitä faktoja, että pojan saaminen omaan elämääni on ehdottomasti parasta mitä mulle on tapahtunut ja että kotona vietetty 1,5 vuotta on ollut ainutlaatuista aikaa, jota en koskaan tule unohtamaan. Kaikesta tästä onnesta olen ollut kiitollinen ja kiitollisuus on muistunut mieleen aina vaikeimpinakin aikoina - kamalampaa olisi ollut, jos en tätä kaikkea olisi saanut koskaan kokea. Hieman haikeana palaan töihin syyskuun alussa ja tulen todennäköisesti alkuun kärsimään paljon siitä, etten se enää ole minä, joka saa todistaa pojan pieniäkin kehitysaskelia. Ensin se on isä syyskuun loppuun saakka, jolta saan kuulla kaikki päivän tapahtumat, ja sen jälkeen uutiset tulevat päiväkodin tädeiltä. Mutta kyllä siitäkin selvitään :) .

Otsikon kellonlyömällä elämämme muuttui. Silloin masun päälleni nostettiin suurisilmäinen, 53 senttiä pitkä ja 3780 grammaa painava poikavauva. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä <3 .

Synnytys käynnistyi lopulta edellistä kirjoitusta seuraavana päivänä, eli perjantai-iltana. Loppujen lopuksi kuitenkin tarvittiin kemikaallista käynnistystä, joka aloitettiin sunnuntaina. Itse synnytys kesti 14 tuntia ja oli kokemuksena ... hmmm ... aikamoinen :). Tuona yönä kerätty univelka ei ole hellittänyt edelleenkään, sen verran kiireisenä poika on pitänyt äitinsä. Olin kuvitellut, että synnytyksen avautumisvaihe on se vaihe, johon pitää henkisesti kovin varautua, mutta se olikin ponnistusvaihe, joka yllätti minut rankkuudellaan. Mutta kyllä kannatti - poika on maailman suloisin.

En ole ehtinyt päivittämään tänne pojan maailmaan tuloa, koska viimeisimmät pari kuukautta ovat olleet perheessämme hyvin kiireisiä. Muutimme heti elokuun lopussa ja aloitimme omakotitalon remontin. Lisäksi poika on koko ajan vähentänyt päiväuniaan, joten mammalla ei ole ollut aikaa surffailla netissä. Paitsi nyt, kun kamu vetää harvinaisia sisäpäiväunia - todella pitkästä aikaa.

Vaikka pari edellistä kuukautta on olleet rankat, olen joka päivä niin uskomattoman kiitollinen tuosta pallerosta. Paluuta entiseen, leppoisaan elämäntyylin tuskin enää on, mutta univelatkin karisevat heti kun aamulla kainalosta herää hymyilevä ja jokelteleva poika.

Takana on hieno matka raskaana ja edessä antoisa elämä äitinä. Voisiko sitä onnellisempi olla?