tiistai, 16. elokuu 2016

Vauva meni, taapero tuli <3 .

Olipa liikkistä lueskella noita viime ja toissa vuoden kirjoituksia raskaudesta. Edelleen ihan huikea juttu, että me olemme olleet niin onnekkaita, että olemme kaiken tämän saaneet kokea!

Poika täytti kuusi päivää sitten yhden vuoden. Vähän ennen synttäreitä joku kysyi, että miltä tuntuu, kun oma lapsi täyttää vuoden. Siinä vaiheessa en osannut sanoa oikein mitään, mutta syntymäpäivän koitettua - ja koko aika sen jälkeen - on mennyt muistellessa asioita, joita viime kesän lopulla ja syksynä tapahtui. Vaikka tuo taapero (mulle varmaan aina vauva!) on maailman ihanin ja tuntuu siltä, että rakkaus häntä kohtaan vaan kasvaa päivä päivältä, niin silti vuoden takaisia pikkuvauva-aikoja muistelee nyt jotenkin tosi kaiholla.

Vuosi on selvästi vähän myös kullannut muistoja, sillä kulunut vauva-aika ei todellakaan ole mennyt ilman haasteita. Edellisessä kirjoituksessa lokakuussa 2015 mainitsin, että vauva oli vähentänyt päiväuniaan ja loppujen lopuksi vauvan nukkuminen (tai sen hankaluus) osoittautui vuoden suurimmaksi haasteeksi. Melkein vastasyntyneestä lähtien poika on koetellut vanhempiaan (pääasiassa äitiään, mutta tästä tuonnenpana) nukahtamisvastarinnalla. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka häntä on nukuttanut, niin hän ei ainakaan kovin helpolla suostunut nukahtamaan. Päiväunien osalta tämä pystyttiin loppujen lopuksi kiertämään siten, että häntä hytkyteltiin vaunuissa uneen, mutta yöunien osalta mentiin aika pian siihen, että mä menin pojan kanssa aina nukkumaan yhdeksän aikaan illalla ja nukutin hänet viereeni rinnalla. Eikä häntä voinut siirtää omaan sänkyyn, koska uni oli niin herkkää. 7,5 kuukauden ikäiseksi poika nukkui (tai "nukkui") mun kainalossa, heräili parhaimmillaan vain 2,5 tunnin välein, mutta usein tunnin tai kolmen vartin välein läpi yön ja valvotti mua siten, että välillä olin yön aikana nukkunut kolme tuntia, välillä neljä. 7,5 kuukauden iässä poika unikoulutettiin, jonka jälkeen saatiin hetken aikaa nauttia kokonaisista öistä. Tosin myös äiti olisi vaatinut oman unikoulun, sillä kun on noin pitkään tottunut koko ajan heräilemään yöllä, on yllättävän hankala opetella taas nukkumaan yhtäjaksoisesti... Sitten poika alkoi oppia liikkumaan, tuli flunssia ja hampaita, ja tällä hetkellä taiteillaan kokonaisten ja rikkonaisten öiden välillä. Välillä poika nukkuu koko yön, välillä herää itkeskelemään pari kertaa yössä. Tänä päivänä tilanne on siis jo helpottanut, mutta ensimmäinen puoli vuotta oli todella rankka oman jatkuvan univajeen vuoksi. Poikahan siis nukkui päiväunensakin myös levottomasti, jolloin oma lepääminen ei onnistunut, koska vaunuja sai olla terassilla veivaamassa koko ajan.

Parisuhteen kannalta vauvavuosi on ollut myös yllättävän rankka. Emme ole ikinä yhteisen 10 vuotemme aika riidelleet mieheni kanssa näin paljon ja näin pahasti. Onneksi olimme varautuneet tähän jo ennen vauvan syntymää ja onneksi parisuhteemme on niin vakaalla pohjalla, että meidän ei ole tarvinnut koskaan olla oikeasti huolissamme perheemme yhteisestä tulevaisuudesta. Mulle on ollut rankkaa huomata se, että odotukseni perhe-elämästä vauvan tulon jälkeen erosi niin paljon todellisuudesta. Odotin, että mieheni asettaisi aina perheen töiden edelle ja rientäisi aina töistä kotiin vauvan ja mun luokse. Odotin myös, että hänen ilta- ja yöpainotteinen vuorokausirytminsä kääntyisi vauvan myötä ja hän alkaisi heräämään aikaisin aamulla meidän kanssamme, jotta ehtisi viettää kanssamme aikaa ennen iltapainotteisiin töihinsä lähtöä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut siinä mittakaavassa mitä odotin, vaan mies joutui tekemään uudessa työpaikassaan paljon ylitöitä, nukkui aamulla pitkään ja lähti usein suoraan herättyään töihin tullakseen taas kotiin takaisin vasta joskus illalla sen jälkeen kun mä ja vauva olimme menneet jo nukkumaan. Suurimman osan vuodesta tunsin itseni yksinhuoltajaksi, koska suurimman osan viikosta hoidin vauvan aivan yksin aamusta iltaan saakka. Ja oli erittäin lähellä erittäin monta kertaa, etten pakannut laukkujani ja lähtenyt vauvan kanssa isovanhempien luokse, jotta olisin välillä saanut apua ja aikuista seuraa. Toki välillä lähdinkin, mutta en kuitenkaan loppujen lopuksi koskaan suutuspäissäni.

Mutta nyt mieheni on kesälomalla ja ihmettelen, miten olen selvinnyt koko vuodesta likipitäen yksin - kaikki on niin helppoa silloin kun toinen osallistuu lapsen hoitoon! Itse ehtii päivälläkin välillä ottamaan ihan rennosti :)  Ja mies on pojan kanssa kotona vielä kuukauden sen jälkeen kun mä menen töihin syyskuun alussa, joten tämä luku parisuhteessamme on nyt ohi, ja olemme selvinneet tästä voittajina. Saa nähdä, mitä haasteita se tuo mukanaan, kun olemme molemmat töissä ja poika päivähoidossa. Kuuleman mukaan siinäkin on haasteensa :) .

Vaikka olen tässä tuonut esille vauvavuoden haasteet, niin näistä kumpikaan ei muuta niitä faktoja, että pojan saaminen omaan elämääni on ehdottomasti parasta mitä mulle on tapahtunut ja että kotona vietetty 1,5 vuotta on ollut ainutlaatuista aikaa, jota en koskaan tule unohtamaan. Kaikesta tästä onnesta olen ollut kiitollinen ja kiitollisuus on muistunut mieleen aina vaikeimpinakin aikoina - kamalampaa olisi ollut, jos en tätä kaikkea olisi saanut koskaan kokea. Hieman haikeana palaan töihin syyskuun alussa ja tulen todennäköisesti alkuun kärsimään paljon siitä, etten se enää ole minä, joka saa todistaa pojan pieniäkin kehitysaskelia. Ensin se on isä syyskuun loppuun saakka, jolta saan kuulla kaikki päivän tapahtumat, ja sen jälkeen uutiset tulevat päiväkodin tädeiltä. Mutta kyllä siitäkin selvitään :) .

torstai, 1. lokakuu 2015

Maanantai 10.08.2015 klo 03.15

Otsikon kellonlyömällä elämämme muuttui. Silloin masun päälleni nostettiin suurisilmäinen, 53 senttiä pitkä ja 3780 grammaa painava poikavauva. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä <3 .

Synnytys käynnistyi lopulta edellistä kirjoitusta seuraavana päivänä, eli perjantai-iltana. Loppujen lopuksi kuitenkin tarvittiin kemikaallista käynnistystä, joka aloitettiin sunnuntaina. Itse synnytys kesti 14 tuntia ja oli kokemuksena ... hmmm ... aikamoinen :). Tuona yönä kerätty univelka ei ole hellittänyt edelleenkään, sen verran kiireisenä poika on pitänyt äitinsä. Olin kuvitellut, että synnytyksen avautumisvaihe on se vaihe, johon pitää henkisesti kovin varautua, mutta se olikin ponnistusvaihe, joka yllätti minut rankkuudellaan. Mutta kyllä kannatti - poika on maailman suloisin.

En ole ehtinyt päivittämään tänne pojan maailmaan tuloa, koska viimeisimmät pari kuukautta ovat olleet perheessämme hyvin kiireisiä. Muutimme heti elokuun lopussa ja aloitimme omakotitalon remontin. Lisäksi poika on koko ajan vähentänyt päiväuniaan, joten mammalla ei ole ollut aikaa surffailla netissä. Paitsi nyt, kun kamu vetää harvinaisia sisäpäiväunia - todella pitkästä aikaa.

Vaikka pari edellistä kuukautta on olleet rankat, olen joka päivä niin uskomattoman kiitollinen tuosta pallerosta. Paluuta entiseen, leppoisaan elämäntyylin tuskin enää on, mutta univelatkin karisevat heti kun aamulla kainalosta herää hymyilevä ja jokelteleva poika.

Takana on hieno matka raskaana ja edessä antoisa elämä äitinä. Voisiko sitä onnellisempi olla?

torstai, 6. elokuu 2015

Viikko ja päivä yli lasketun ajan

Rv 41 + 1 ja käämit on jo palaneet, hermo mennyt, tukka revitty päästä, seinille kiipeilty ja pää kertakaikkiaan levinnyt. Muutamana päivänä ja yönä on ollut muutamia epämiellyttävän tuntuisia supistuksia, mutta toiveista huolimatta ne eivät ole jatkuneet muutamaa kertaa / paria tuntia pidempään.

Vaikuttaa siltä, että luomu ei vain ole meidän perheen juttu. Tätä vauvaa ei saatu luomuna masuun sisälle eikä sitä nyt näköjään saada luomuna ulos. Huomenna pitää soittaa aika maanantaiksi äitiyspoliklinikalle yliaikaiskontrolliin. Maanantaina tehdään sitten päätös. käynnistetäänkö synnytys heti silloin vai odotellaanko vielä pari päivää.

Edessä on siis vielä pitkä viikonloppu, jolloin pitää tarkkailla vauvan liikkeitä. Neuvolassakin sanottiin, että nyt pitää olla erityisen tarkkana siinä, että liikkeitä tuntuu ja mennä matalalla kynnyksellä päivystykseen, jos tuntuu siltä, että vauva ei liiku normaalisti. Toivottavasti siihen ei tarvitse mennä! Sitä havaintoa mä en enää kestä, että vauva ei liikukaan normaalisti.

Mut hei, ehkä ensi yönä synnytys käynnistyy (yeah right).

sunnuntai, 2. elokuu 2015

Neljäs päivä yli lasketun ajan

Nyt alkaa flippaamaan ja huolella. Mieli alkaa olla todella musta, kun mitään ei vaan tapahdu. Vedin juuri aamulla oikein räkäiset itkut asian takia ja siinä itkeskellessäni tajusin, että tämä venailu on selvästi herättänyt mussa jotenkin oudolla tavalla samoja tunteita kuin epäonnistumiset hedelmöittymisessä silloin hoitojen ja yrityksen aikana.

Mä olen ollut monessa asiassa ihan tosi superonnekas. Muun muassa siinä, että raskaus on ollut helppo ja siinä, että mä olen saanut tosi paljon vertaistukea muilta raskaana olevilta, joilla laskettu aika on osunut tähän heinä-elokuun vaihteeseen. Mut nyt mä  olen jäänyt yksin tälle asemalle odottelemaan, kun kaikki mammakaverit ovat jo vauvansa synnyttäneet. Erityisesti tämä herättää mussa niitä samoja traumatuntemuksia kuin silloin lapsettomuuden aikana; kaikki muut onnistuvat, mutta meillä vaan kestää ja kestää. Ja sitten ne typerät todennäköisyyslaskennat: kaikilla muilla kaikki on mennyt niin hyvin, että meillä varmaan tapahtuu jotain kauheaa.

Sitten ne irrationaaliset pelot. Mua pelottaa, että mun istukka käy pian jotenkin "vanhaksi" ja irtoaa itsekseen. Tai ainakin lopettaa toimittamasta vauvalle ruokaa ja happea. Lisäksi mua pelottaa, että mun kroppa ei vaan tässä asiassa jotenkin toimi (vaikka siis tähän saakka kaikki on raskauden aikana mennyt tosi hienosti ja olen ollut kropastani tosi ylpeä!), eikä esimerkiksi osaa tuottaa jotain tiettyä hormonia, joka synnytyksen käynnistäisi.

Ja sitten se pettymys siihen, ettei asiat menneet niin kuin oli suunniteltu. Mun mies järjesti lomansa sillä tavalla, että voi olla kotona vaikka vauva olisi syntynyt jo viikkoa ennen laskettua aikaa. Jos olisimme osuneet lähelle laskettua aikaa, olisi meillä ollut aikaa olla vauvan kanssa yhdessä kotona melkein kaksi ja puoli viikkoa. Nyt miehen pitää mennä viikon päästä töihin (on sellaisessa työssä, josta ei voi noin vain jäädä isyyslomalle) eli joka tapauksessa syntymän jälkeiset yhteiset päivät alkavat pikkuhiljaa olla luetut. Puhumattakaan siitä, että joudutaan synnytyksen käynnistykseen viikon päästä maanantaina; tuolloin mies on jo töissä ja mä olen kokonaan yksin. Toki olemme suunnitelleet, että mies pitää kolme viikkoa isyyslomaa sitten taas elokuun viimeiseltä viikolta alkaen, mutta se ei tule olemaan sellaista rauhallista aikaa kuin olin suunnitellut, sillä hieman yllättäen saimme asuntomme myytyä ja joudumme muuttamaan juuri tuona viikkona uuteen asuntoon. Käytännössä siis isyysloman kolme yhteistä viikkoa menee siinä, että mä olen vauvan kanssa yksin sillä aikaa kun mun mies tekee muuton ja järjestelee kamat paikoilleen ennen kuin joutuu taas palaamaan töihin.

Tässä siis kokonaisuudessaan kaikki angstin aiheet tähän liittyen. Plus tietysti tieto siitä, että koko lähipiiri odottaa uutisia pikkuprinssin syntymästä ihan kieli pitkällä, eikä meillä ole mitään tarjottavaa.

Ja suurimman osan ajasta osaan ajatella järkevästi. Vauva tulee sitten kun hän on siihen valmis. Nyt odotusta on enää todella vähän jäljellä. Kyllä muutaman päivän jaksaa vielä, kun on melkein kahdeksan vuotta odottanut. Meillä tulee olemaan kuitenkin yhteistä aikaa perheen kesken ja mies varmasti pääsee synnytykseen mukaan vaikka ehitisikin mennä jo takaisin töihin. Vauva liikkuu vielä aivan normaalisti, joten hänellä on kaikki varmasti hyvin.

Mutta jotta kaikki ei jäisi aivan herran haltuun, suuntaan ensi viikolla akupunktioon ja osteopaatille synnytyksenkäynnistyshoitoihin.

torstai, 30. heinäkuu 2015

Toisenlaiset piinapäivät

Tai noh...tosi tyhmä otsikko, kun ei tätä odotuspiinaa voi mitenkään verrata niihin piinapäiviin hoitojen aikana..

Täällä mennään siis raskausviikoilla 40 + 1 eli viikot tulivat eilen täyteen. Toistaiseksi kaveri tuolla masussa ei ole juurikaan ilmoitellut, että hänellä olisi mikään kiire tulla sieltä pois, joten katsotaan miten pitkään tässä vielä odotellaan. Raskaus on sujunut tänne saakka ihan tosi hyvin eikä mikään ole missään vaiheessa edes viitannutkaan siihen, että vauva olisi tulossa etuajassa maailmaan. En ole täysin varma, olenko missään vaiheessa tuntenut edes mitään harjoitussupistuksiakaan.

Vaikka kaikki on sujunut hyvin, niin ei huoli vauvan voinnista helpota missään vaiheessa. Onneksi meidän vauva liikkuu tosi paljon, mutta heti kun on vähän hiljaisempaa, niin alkaa huolestuttaa, että onko kaikki hyvin. Samoin jostain käsittämättömästä syystä olen tosi peloissani siitä, että napanuora on pyörähtänyt monta kertaa vauvan kaulan ympäri ja tulee aiheuttamaan synnytyksessä ongelmia. Neuvolassa tosin tähän sanottiin, että useimmilla vauvoilla napanuora tosiaan on kiertynyt kaulan ympäri, mutta ongelmia tästä harvoin aiheutuu. Mutta huoli on huoli, minkäs teet.

Just tämän huolen vuoksi haluaisin (tai olen jo kaksi viikkoa halunnut!), että synnytys alkaisi ja saisi vauvan toivottavasti hyväkuntoisena tänne ulkomaailmaan. Sitten vauvan hyvinvointi ja esimerkiksi ravinnon saanti ei olisi enää mun kropan toiminnasta kiinni vaan mukana olisi myös muuta henkilökuntaa. Mutta samaan aikaan kun olen vauvaa hoputtanut tulemaan ulos, olen myös yrittänyt rauhoitella häntä ja kertonut hänelle, että luotan hänen valintaansa siitä, milloin aika on oikea.

Täällä odottelu siis jatkuu. Viimeistään kahden viikon päästä tähän aikaan vauvan pitäisi olla tässä mun käsivarsilla...